Tunteet pelissä tukiperheessä – sosiaalitoimessa ei aina tunnisteta ihmissuhteiden arvoa

Tukiperhe voi parhaimmillaan olla lapselle ja vanhemmalle yhtä luonnollinen käyntipaikka kuin mummola. Luonnollisuuteen liittyy Anu-Riina Svenlinin mukaan myös riski: tunnesiteitä syntyy, eikä sosiaalitoimessa aina ymmärretä niiden arvoa.

tukiperheet

Hakijoita on enemmän kuin tukiperheitä, ja jonoja syntyy. Kuvitus: Salla Pyykölä

Teksti Antti Vanas

Tukiperhetoiminta on valopilkku lastensuojelun synkähkössä julkikuvassa. Kyse on kevyestä tukitoimesta: lapsi viettää yleensä yhden viikonlopun kuukaudessa vapaaehtoisessa perheessä.

– Vanhemmat saavat pienen hengähdystauon, ja lapsi saa elämäänsä uusia, turvallisia ihmissuhteita. Tarkoituksena ei ole tuottaa suuria muutoksia vaan kannatella tukea tarvitsevaa perhettä, kuvailee tukiperhetoiminnasta tammikuussa väitellyt Anu-Riina Svenlin.

Tukiperheet ovat lastensuojelun kentällä toimivia, lyhyen tukiperhekoulutuksen saaneita maallikoita. Svenlin arvelee, että monet perheiden vanhemmista ovat päivätyössäänkin tekemisissä hoito- tai kasvatusalan kanssa.

– Tukea saavat perheet pitävät tukiperhettä luonnollisena osana elämäänsä, vaikka kyse lastensuojelusta onkin. Vanhemmat kokevat, että tukea on helppo ottaa vastaan. Monet haastattelemistani vanhemmista vertasivat tukiperhettä mummolassa tai tädin luona käymiseen, Svenlin kertoo.

Toiminnan suurin käytännön haaste näyttäsikin olevan sen saatavauus. Hakijoita on enemmän kuin tukiperheitä, ja jonoja syntyy.

Svenlin väitöstutkimuksen mukaan tukiperhetoimintaan sisältyy kuitenkin myös ristiriitoja. Niitä aiheuttaa muun muassa toiminnan aikajänne. Lähtökohtana on perheen tukiverkoston tilapäinen vahvistaminen, vaikka tukea tarvitsevat perheet kaipaisivat nimenomaan pysyvyyden kokemusta.

Svenlinin  mielestä lastensuojelussa keskustellaan liian vähän tukiperhesuhteen kestosta ja sen lopettamistavasta.

– Sosiaalitoimi ei ole vahvimmillaan ihmissuhteiden ja tunteiden tunnistajana, ja tuki saatetaan päättää ymmärtämättä sen aikana syntyneiden ihmissuhteiden arvoa. Tähän ei olisi varaa, sillä tukea tarvitsevien perheiden läheisverkostot ovat muutenkin hauraat.

Svenlinin väitöksen aineistona olivat kuuden lastensuojelun ammattilaisen fokusryhmäkeskustelut ja kuutta eri tukisuhdetta kuvaavat lasten, vanhempien ja tukiperheiden yksilöhaastattelut.

Lapset mukaan arviointikokouksiin

Tukea tarvitsevassa perheessä sosiaalisten suhteiden hauraus ja tuen tarve on pysyvä tilanne. Tukiperhe on kuitenkin mukana lapsen ja vanhemman elämässä yleensä vain vuoden tai pari.

Tukiperheeksi ryhtyvien olisikin Svenlinin mukaan hyvä pohtia myös pidempikestoisen suhteen mahdollisuutta.

– Yleensähän suhde joudutaan jossakin vaiheessa päättämään, mutta perheet voisivat jatkaa yhteydenpitoa sen jälkeenkin vaikkapa käymällä silloin tällöin yhdessä kahvilla.

Lapsen välejä tukiperheen lapsiin tai aikuisiin ei missään tapauksessa saa katkaista kuin veitsellä leikaten, ja yleensä se pyritäänkin tekemään portaittain. Suhteen lopettamistapaan pitäisi Svenlinin mielestä kuitenkin kiinnittää vielä enemmän huomiota.

Lastensuojeluun liittyy jatkuva arviointi siitä, onko tuen tarve yhä olemassa. Tukiperhetoimintaa arvioidaan pari kertaa vuodessa sosiaalitoimen järjestämissä palavereissa.

– Tukiperheen lapset eivät välttämättä ole palavareissa mukana, eikä aina edes perheessä käyvä lapsi. Tilanne hahmottuu siis lähinnä aikuisten kautta, ja sitä tarkastellaan pikemminkin toiminnan ja tekemisen kuin ihmissuhteen näkökulmasta, Svenlin huomauttaa.

Lapsella voi erityisesti suhteen alussa olla vaikeuksia sopeutua paikanvaihdoksiin ja toiminnan aikatauluihin. Lapsen on myös usein vaikea ymmärtää ja sanoittaa, mikä tukiperhe on ja miksi siitä on tullut osa hänen elämäänsä.

– Lapselta ei yleensä kysytä, millaisia ihmissuhteita hän elämäänsä toivoo. On tärkeää, että lasten kokemuksia ja toiveita tutkitaan ja niistä puhutaan enemmän tukiperhekoulutuksissa ja vanhempien kanssa.

Tukiperhe voi herättää riittämättömyyden tunteen

Tukiperheen ajatellaan yleensä olevan lasta varten. Tukiperhekin saattaa asennoitua rakentamaan suhdetta ensisijassa lapseen, jolloin vanhempi jää tukisuhteen ulkoreunalle.

– Helposti unohtuu, että vanhempikin voi olla yksinäinen ja että hänkin haluaisi puhua jonkun kanssa omista ja lasta koskevista asioista. Vanhemmalle voi olla hyvin arvokasta, että tukiperhe soittaa ja kysyy kuulumisia tapaamisten välissä tai pyytää kahville tapaamisviikonlopun päätteeksi.

Sekin pitäisi Svenlinin mielestä tiedostaa, että tukiperheen elämä näyttää tukea tarvitsevan vanhemman näkökulmasta erilaiselta – ja usein paremmalta – kuin oma elämänmeno.

– Tukiperheillä on yleensä tilaa, aikaa ja taloudellista liikkumavaraa. Tukea tarvitsevilta perheiltä taas puuttuu usein näitä kaikkia. Eräs haastattelemistani vanhemmista kertoi, kuinka tukiperhe vei lapset usein pitsalle, mutta hänellä itsellään ei ole siihen varaa.

Tukiperheen ja tukea hakevan perheen suhde perustuu sopimukseen, jossa tukiperhe on auttaja ja lapsi vanhempineen avun vastaanottaja. Suhde ei siis alun alkaenkaan ole vastavuoroinen, mikä voi vaikuttaa asenteisiin puolin ja toisin.

– On tärkeää huomata, että lapsen lähettäminen tukiperheeseen ei merkitse vanhemmalle vain tarpeellista hengähdystaukoa, vaan se voi herättää myös riittämättömyyden tunnetta, Svenlin painottaa.

Lapsen vanhemman täytyy luottaa tukiperheeseen, eikä luottamus aina synny hetkessä.

Nämä asiat olisi Svenlinin mukaan hyvä ottaa puheeksi molempien osapuolten kanssa sosiaalitoimessa.

Tuen hakijat ovat useimmiten yksinhuoltajaäitejä. Tukiperheessä taas on yleensä kaksi vanhempaa.

– Tuen hakemiseen vaikuttaa usein sosiaalisen ympäristön tuottama ja vahvistama ajatus siitä, että ilman miehen ja ydinperheen mallia lapsi ei voi hyvin eikä sosiaalistu niin kuin pitäisi.

Svenlinin mielestä vanhempaa pitäisi rohkaista ajattelemaan, että oma perhe on hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin se on, ja että tukiperhetoiminnassa syntyvät ihmissuhteet ovat arvokkaita sinänsä. Niiden arvo ei siis synny siitä, että ne korvaavat puuttuvia ihmissuhteita lapsen omassa perheessä.

– Tukiperhetoiminnan rikkaus piilee siinä, että tukiperheessä lapsi tutustuu erilaisiin ihmisiin, oppii uusia juttuja ja näkee uudenlaisia mielenkiinnon kohteita. Sieltä voi löytyä asioita, jotka kannattelevat lapsen elämää tukisuhteen jälkeenkin.

Anu-Riina Svenlin: Kannatteleva ja jännitteinen tukiperhetoiminta. lastensuojelun tukiperhetoiminnan käyttöteoria ja tukisuhteet. Jyväskylän yliopisto 2020.

 

Tukiperheessä myös bonussisarukset ja lemmikit ovat lapsille tärkeitä

Tukiperhetoiminnan ytimessä on lapsi. Siksi on jokseenkin yllättävää, ettei lasten kokemuksia ole tukiperheiden yhteydessä tätä ennen tutkittu.

Tiina Lehto-Lundén antaa tuoreessa väitöstutkimuksessaan puheenvuoron lapsille. Tutkimukseen osallistuneet yksitoista lasta kertoivat tukiperhekokemuksistaan haastattelujen lisäksi valokuvin, videoin ja piirroksin.

Tulokset kertovat, että tukiperhe tuo lapsen elämään uusia kokemuksia, laajentaa sosiaalista verkostoa sekä antaa mahdollisuuden harrastaa ja viettää vapaa-aikaa maaseudulla.

Positiivisten kokemusten rinnalle lapset tuovat esiin myös kokemiaan puutteita. Lähtö viikonlopuksi tukiperheeseen saattaa esimerkiksi sotkea lapsen omat suunnitelmat. Lapsi ei myöskään aina tiedä, milloin on menossa tukiperheeseen. Epätietoisuus kuormittaa.

Jotkut lapsista toivoivat tukiperhetapaamisten vähentämistä, mutta heidän toiveitaan ei juurikaan kuunneltu. Yksi tapaaminen kuukaudessa on Lehto-Lundénin mukaan hyvä lähtökohta, mutta iän karttumisen myötä tahti voi lapsen mielestä alkaa tuntua liian tiheältä.

Vanhemman kuukausittaisen hengähdystauon tarvetta lapsen vanheneminen ei kuitenkaan vähennä, mikä palauttaa asian pohdiskelun peruskysymykseen: kenen parhaaseen interventio ensi sijassa tähtää, vanhemman vai lapsen?

Aikuisten ja lasten välisiä suhteita pidetään sosiaalityössä tärkeinä. Lasten kokemusten tarkastelu nosti kuitenkin lasten suhteen tukiperheen bonussisaruksiin ja lemmikkieläimiin merkittävään rooliin aikuissuhteiden rinnalle.

Joistakin negatiivisista kokemuksista huolimatta käynti tukiperheessä oli tutkimuksen lapsille pääsääntöisesti positiivinen ja toivottu viikonlopun tapahtuma.

Tulokset osoittavat senkin, että tukiperhetoiminta voi tarjota lapselle toimintamalleja, positiivisia muistikuvia ja tunne-elämyksiä, jotka tukevat häntä aikuiselämään asti.

Tiina Lehto-Lundén: Lapsi tukiperheessä. Eksistentialistis-fenomenologinen tutkimus lasten kokemuksista. Helsingin yliopisto 2020.

 

Sinua voisi kiinnostaa myös

Tunturiklinikalla Levillä lähihoitaja ja lääkäri ovat tiivis työpari

Koko lapsuus soi – musiikkipäiväkodissa musiikki auttaa rytmittämään päivää ja luo yhteisöllisyyttä

Ensimmäinen Queen Silvia -palkinnon voittanut lähihoitaja Karoliina Tiura: ”Taide tuo hoitotyöhön läheisyyttä”