Toimintakyky on piirtämistä ja lauantai-illan saunareissu

Mihin kaikkeen hoivakodissa asuvan vanhuksen tulisi vielä kyetä? Toimintakyvystä puhutaan paljon, mutta harvassa työpaikassa on selvitetty, mitä se tarkoittaa.

Kuva: Salla Pyykölä

Teksti Antti Vanas

Iäkkäiden asukkaiden toimintakyky on vaikeasti hahmottuva asia.

Vilhelmiina Lehto-Niskalan väitöstään varten haastattelemat hoitajat kuittasivat kysymyksen usein rutiinivastauksella: puhuttiin päivittäistoiminnoista sekä psyykkisestä, fyysistä ja sosiaalisesta toimintakyvystä.

-Yleisesti hyväksyttyihin määritelmiin turvauduttiin luultavasti siksi, että asian määrittely omin sanoin tuntui vaikealta. Toimintakykyhän pitää sisällään oikeastaan kaiken, mitä hoivakodissa päivän aikana tapahtuu, Lehto-Niskala pohtii.

Arkisemmin hoitajat kuvasivat hoivakodin asukkaiden toimintakykyä oman työnsä kannalta: asukkaat olivat syötettäviä, pestäviä ja autettavia.

Asukkaat itse taas puhuivat toimintakyvystä oman elämänsä tärkeiden asioiden kuten työn tai harrastusten pohjalta. Lehto-Niskala kertoo tehostetun palveluasumisen miesasukkaasta, joka toimintakyvystä kysyttäessä pyysi kaivamaan yöpöytänsä laatikosta piirustuslehtiön.

– Mies oli työskennellyt taiteilijana, ja hän halusi näyttää minulle palvelutalon henkilökunnasta tekemiään piirustuksia. Öljyvärejä hän ei enää kyennyt käyttämään, mutta piirtäminen sujui. Hänelle toimintakyky merkitsi tätä.

Lehto-Niskala tarkastelee väitöskirjassaan toimintakyvyn ja kuntoutuksen käsityksiä ympärivuorokautisen hoidon asukkaiden, heidän perheenjäsentensä sekä hoitajien näkökulmasta. Hän haastatteli tutkimuksessaan 16 asukasta, heidän omaisensa ja 24 hoitajaa. Aineisto kerättiin kahdeksasta ympärivuorokautista pitkäaikaishoitoa tarjoavasta yksiköstä.

Kuntoutus voi tuntua kiusanteolta

Ikääntyneiden toimintakyvystä puhutaan julkisuudessa paljon, sillä pelissä ovat suuret inhimilliset ja taloudelliset arvot. Hyviä tarkoituksia on vaikea toteuttaa, jollei toteuttajilla ole yhteistä käsitystä siitä, mitä toimintakyky tarkoittaa. Lehto-Niskalan tutkimus pyrkii selkiyttämään käsitteitä.

– Toimintakykyä koskevat näkemykset liittyvät myös hoivakodissa työskentelevien lähihoitajien työn mielekkyyteen ja sitä kautta työhyvinvointiin ja edelleen alan työpaikkojen vetovoimaan, Lehto-Niskala luettelee.

Suurin osa tutkimuksen hoitajista noudatti työssään kuntouttavaa työotetta, joka määriteltiin sellaisilla ilmaisuilla kuin ”älä tee puolesta” ja ”älä tee sellaista mitä asukas pystyy itse tekemään”.

Asukkaat taas ymmärsivät kuntouttamisella jotakin aivan muuta: heille se tarkoitti lähinnä fysioterapiaa.

– Siinä missä hoitaja kertoi kuntouttavansa asukasta kannustamalla tätä toimimaan itsenäisesti, asukas saattoi kertoa olevansa pahoillaan, koska hoitaja oli jättänyt hänet selviytymään yksin, Lehto-Niskala kertoo.

Hoivakodin hoiva ei hänen miestään voi olla kuntouttavaa jolleivat asukkaat tiedä, millä kaikella heitä pyritään kuntouttamaan.

Omaiset kokivat usein osallistuvansa asukkaiden toimintakyvyn ylläpitoon sivustaseuraajina ja asukkaiden etujen valvojina.

– Omaiset kokivat olevansa myös hoidon täydentäjiä. Toimintakykyä ylläpitävä hoito tuntui omaisista jäävän usein vajaaksi muun muassa ulkoilun osalta.

Erilaiset mittarit ovat arvokkaita, kun toimintakykyä arvioidaan, mutta ne eivät yksin riitä. Samalla pitää selvittää, mitä vanhus itse haluaa.

– Aineistoa kerätessäni päädyin usein keskustelemaan hoitajien kanssa toimintakyvyn mittareista. Niitä pidettiin periaatteessa hyödyllisinä, mutta samalla katsottiin, etteivät hyödyt näkyneet arjen hoitotyössä.

Mittareiden täyttämistä, ja monia muitakin kirjaamistöitä, pidettiin ylimäärisenä työnä, joka oli poissa tärkeämpänä pidetystä, asiakkaan lähellä tehtävästä työstä.

– Hoivakodissa työn mielekkyys tulee siitä, että ollaan asukkaille läsnä. Kaikki kirjalliset työt eivät tietenkään ole turhia, mutta on syytä pitää huolta siitä, etteivät ne valtaa liian suurta osaa hoivatyöstä.

Mainos

Lehto-Niskala kaipaa lisää julkista keskustelua siitä, mitä kuntoutuksella tarkoitetaan ja mitä hoitajilta odotetaan.

Tavoitteena mielekäs elämän loppusuora

– On tärkeää, että omaisilla, asukkailla ja hoitajilla olisi asiasta yhteinen ymmärrys.

Ensiksi pitäisi sopia siitä, mitä kuntoutus hoivakodissa elämänsä viimeisiä vuosia elävälle ihmiselle ylipäätään tarkoittaa. Tavoitteena ei voi olla esimerkiksi itsenäinen selviytyminen samassa mielessä kuin kotihoidossa.

Asukkaan näkemystä ei Lehto-Niskalan mukaan voida sivuuttaa. Toimintakykyä tulisi katsoa asukkaan näkökulmasta silloinkin, kun hän ei itse enää kykene ilmaisemaan kantaansa.  

– Kyse voi olla aivan pienistä asioista kuten siitä, että asukas pystyy vielä käymään lauantaisin saunassa hoitajan avustamana. Pääasia on, että toimintakykyä arvioidaan asukkaalle mielekkään toiminnan kannalta.

Monet tutkimuksen hoitajat kuvasivatkin tavoitteekseen asukkaiden mielekkään elämän.   Lehto-Niskalan mukaan sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen ja jatkuvuus on tässä keskeistä.

– Tutut hoitajat ovat vanhuksille äärettömän tärkeitä. Tämä tavoite toteutuu huonosti monissa sijaisten varassa pyörivissä hoivakodeissa.

Sosiaaliset suhteet ja hoidon jatkuvuus unohtuvat Lehto-Niskalan mukaan sitä herkemmin, mitä enemmän toimintakyvyn arvioinnissa käytetään erilaisia mittareita.

– Hoitokodin arjessa korostuvat elämän mielekkyys ja vuorovaikutuksen merkitys. Nämä asiat unohtuvat usein vanhusten toimintakykyyn ja hoivantarpeeseen liittyvästä poliittisesta keskustelusta.

Omaishoitajan ääni ei kuulu

Toisi kuin usein luullaan, kuntien rahapula ei ole tärkein omaishoidon tuen hylkäämisperuste. Eniten hakemuksia hylätään vähäiseksi arvioidun hoidon ja huolenpidon tarpeen perusteella.

Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija Ulla Halonen selvitti tutkimuksessaan, millaisilla perusteluilla hakemuksia hylätään silloin, kun hylkäämisen syynä on liian vähäiseksi arvioitu hoivan tarve. Tutkimusartikkeli julkaistiin syyskuussa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä.

Halosen keskeinen tulos on, että osa omaishoitajista koki jääneensä omaishoidon tuen ulkopuolelle puutteellisen palvelutarpeen arvioinnin vuoksi. Fyysinen toimintakyky painaa arvioissa liikaa, hoivan sitovuus liian vähän.

Omaishoitajan ja muistisairaan käsitykset hoivan tarpeesta voivat poiketa toisistaan merkittävästi. Muistisairas ihminen voi hetkellisesti tsempata arviointitilanteessa, eikä hän välttämättä tunnista sairautensa kaikkia vaikutuksia.

Omaishoitajat taas eivät halua kertoa sairastuneen kuullen näkemystään tämän hoivan tarpeista, eikä heitä yleensä kuulla erikseen.

Näissä tilanteissa selvityksen tekijät luottivat useimmiten sairastuneen lausuntoihin ja sivuuttivat omaishoitajan näkemyksen joko osittain tai kokonaan. Sairastuneen kykyä arvioida omaa toimintakykyään ei yleensä kyseenalaistettu. Käytännössä nämä kuitenkin tarvitsivat erilaista tukea, hoivaa tai valvontaa lähes jatkuvasti.

Halosen mukaan omaishoidon tuen tarvetta arvioitaessa tulisi fyysisen toimintakyvyn lisäksi arvioida hoivan sitovuutta eli sitä, miten paljon läsnäoloa ja valvontaa hoivan tarpeessa oleva tarvitsee. Omaishoitajaa pitäisi kuulla erikseen, ja myös hänen jaksamistaan tulisi arvioida.

Vähintään 350 000 suomalaisen arvioidaan hoivaavan jotakuta läheistään. Heistä kunnan kanssa sopimuksen tehneitä omaishoitajia on noin 50 000. Virallisten omaishoitajien lisäksi 60 000 henkilön on arvioitu olevan sidoksissa hoivaan. Heistä 20 000 tilanne voisi täyttää omaishoidon tuen kriteerit.

Mainos

Väitös: Toimintakyky hoivapolitiikan ja hoidon arjen risteyksessä: Ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon asukkaiden, heidän perheenjäsentensä sekä hoitajien käsityksiä toimintakyvystä ja kuntoutuksesta. Tampereen yliopisto 2021.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Koko lapsuus soi – musiikkipäiväkodissa musiikki auttaa rytmittämään päivää ja luo yhteisöllisyyttä

Ensimmäinen Queen Silvia -palkinnon voittanut lähihoitaja Karoliina Tiura: ”Taide tuo hoitotyöhön läheisyyttä”

Lähihoitaja-kirjailija Rake Tähtinen: ”Jokaisella meistä on oma tarinamme”