Sosiaalipalveluissa ja sivistystoimessa lääkehoitoa toteutetaan riskillä – ”Jos vuorossa on pelkkiä lääkeluvattomia, joku heistä sen hoitaa.”

Suositus, jonka mukaan kaikilla lääkehoitoon osallistuvilla pitäisi olla lääkeluvat, ei riitä takaamaan lääkehoidon turvallisuutta sosiaalipalveluissa. Työvuoroja pyöritetään jopa kokonaan sellaisen henkilöstön varassa, joilla ei ole ajantasaisen osaamisen osoittavaa lääkelupaa. – Suositus pitäisi saada lain tasolle, jotta työnantajalle ei jää vaihtoehtoja, sanoo SuPerin lääkehoidon asiantuntija Elina Ottela.

Lääkityspoikkeamista on ilmoitettava aina.

Lääkehoidon turvallisuuskulttuuria voidaan kehittää vain ylläpitämällä osaamista, ilmoittamalla kaikista poikkeamista ja oppimalla niistä.

Teksti Henriikka Hakkala

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira toteaa yksiselitteisesti, että lääkehoidon tehtäviin ja toteuttamiseen ei voi osallistua ilman lääkehoidon koulutusta. Työnantajan vallassa on kuitenkin määritellä, riittääkö työntekijän osaaminen lääkehoidon toteuttamiseen. Työnantaja voi päättää myös siitä, edellyttääkö se kirjallisia lääkelupia.

– Se pitää ymmärtää, että suositus ei ole sama kuin laki. Suosituksen noudattamatta jättämisestä ei seuraa sanktioita ja juuri tämä on se ongelma. Meillä liittonakaan ei ole mitään, minkä nojalla voisimme vaatia, että asianmukaisista lääkeluvista huolehdittaisiin, Elina Ottela toteaa.

Lääkeluvattomien työntekijöiden suuri määrä synnyttää työyksiköissä ongelmia muun muassa työn kuormittavuuden epätasaisena jakautumisena ja vaikeuksina toteuttaa turvallista lääkehoitoa.

– Ne muutamat harvat, joilla lääkeluvat on, ovat aina lääkkeenjakovuorossa tai tarkastusvuorossa. Työt eivät silloin jakaudu tasapuolisesti. Ja toki tapahtuu sitä, että jos vuorossa on pelkkiä lääkeluvattomia, niin heistä joku sen hoitaa. Lääkkeet on kuitenkin pakko laittaa ja tarkistaa, toteaa työsuojeluvaltuutettu ja SuPerin Hämeenlinnan yksityissektorin ammattiosaston puheenjohtaja Leena Myllynen.

Haavoittuvimmat kantavat riskin

Elina Ottela korostaa, että jo henkilöstöä rekrytoidessa pitäisi katsoa, millaiselle henkilöstörakenteelle on myönnetty luvat. Omavalvontasuunnitelma ja lääkehoitosuunnitelma ovat asiakirjoja, joista henkilöstön ja asiakkaiden pitäisi voida tarkistaa, mikä tutkinto ja lääkeluvat kenelläkin on sekä koska ne on suoritettu.

– Tätä tilannetta katsotaan läpi sormien. Törkeimmässä tilanteessa vakituiselta työntekijältä on puuttuneet lääkeluvat jopa 1,5 vuoden ajan. Yökköinäkin on lääkeluvattomia keikkalaisia. Isolla riskillä mennään, Myllynen sanoo.

Elina Ottelan mukaan työnantajat ovat räikeimmin piittaamattomia lääkelupien varmistamisesta sivistystoimessa ja varhaiskasvatuksessa.

– Siellä mennään aivan riskirajoilla, vaikka asiakkaina on esimerkiksi diabeetikkolapsia ja diabeteksen lääkitys, lääkevahvuudet ja pumput, kehittyvät erityisen nopeasti. Juuri lapset ja vanhukset ovat haavoittuvaisimpia asiakasryhmiä.

Työnantajien olisi tärkeää tiedostaa, että jos työntekijällä ei ole tarpeellista koulutusta eikä hänen osaamistaan ole varmistettu, työntekijä ei voi luotettavasti tunnistaa lääkehoitoon liittyviä riskejä ja seurata sen vaikutuksia.

Poikkeamista on ilmoitettava

Kaikista lääkitykseen liittyvistä läheltä piti -tilanteista ja vaaratilanteista olisi tehtävä täsmälliset kirjaukset lääkehoidon poikkeamien seurantajärjestelmään. Se on tehokkain tapa varmistaa, että yksikössä noudatettavia lääkehoidon suojauksia, koulutusta, käytäntöjä ja menettelytapoja voidaan kehittää jatkuvasti vastaamaan nimenomaan yksikön riskeihin.

– Lääkityspoikkeamista tehdään ehdottomasti liian vähän ilmoituksia. Aina ei kirjoiteta raporttilehteenkään, että lääkkeet on löytyneet sieltä tai täältä tai jäänet antamatta. Minimillä kun mennään, ja välillä jopa sen alle, on kova kiire. Ja lääkehoidon kanssa ei ikinä saisi olla kiire, Leena Myllynen toteaa.

Ilmoittamatta jättämisen taustalta löytyy epätietoisuutta siitä, mitä hyötyä ilmoituksista on, kun niitä ei käsitellä yhteisesti työyksikössä.

– Jos esimerkiksi raportoidaan esimiehelle, että jollekin hoitajalle tulee lääkkeenjaossa paljon virheitä, eivät rivihoitajat tiedä, miten asia käsitellään, Myllynen sanoo.

Turvallisuuskulttuuria voidaan parantaa vasta, kun tunnistetaan riskit ja tehdään toimintaan tarvittavat muutokset, joista tiedotetaan kaikille.

– Esimerkiksi HaiPro-ilmoitukset ovat se väline, johon vedoten voidaan todeta lisähenkilöstön tarve tai koulutuksen tarve. Lääkityspoikkeamat myös maksavat yhteiskunnalle valtavasti esimerkiksi asiakkaiden kalliina päivystykseen viemisinä, Ottela muistuttaa.

Syyllisten etsimisen sijaan on kuitenkin ehdottomasti keskityttävä siihen, miten kaikki lääkehoidon kokonaisuuteen liittyvät tekijät saadaan toimimaan mahdollisimman turvallisesti.

– Vaaratapahtumailmoitusten idea on, ettei ketään syyllistetä, vaan päinvastoin luodaan syyllistämättömyyden kulttuuria, vähennetään riskejä ja parannetaan turvallisuutta. Sosiaalipuolella on jääty terveydenhuollosta jälkeen. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön vuodelle 2021 ulottuva potilas- ja asiakasturvallisuuden strategia pitää saada jalkautettua myös sosiaalipuolelle, Ottela painottaa.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Palliatiivisen hoidon kuusi askelta – Kuolemasta pitää uskaltaa puhua

Haastavat kohtaamistilanteet ovat vuorovaikutuspelejä – 5 vinkkiä, miten lähihoitaja voi toimia rakentavasti

Hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus jäävät usein tekemättä – lähihoitajilla tärkeä rooli asiakkaan oikeudellisen toimintakyvyn tukemisessa