Etsivä työ löytää myös yksinäiset vanhukset

Etsivä ja löytävä vanhustyö auttaa tukea tarvitsevia ikäihmisiä, joita viralliset palveluverkostot eivät ole tavoittaneet. Turussa Fingerroosin säätiössä työ on liikkuvaa, ja apu viedään vaikka kotiovelle.

Löytävän vanhustyön tekijät Saija Rahunen ja Annikka Salonen löysivät Leila Järvelän tämän omien sanojensa mukaan viime hetkellä. Kuva: Suvi Elo

Teksti Saija Kivimäki

Postin palvelupisteeseen on reilu puoli kilometriä matkaa. Sieltä pitäisi noutaa uudet kengät. Leila Järvelä, 60, liikkuu rollaattorilla, mutta arvelee selviytyvänsä matkasta yksin. Pakastaa, mutta Järvelä ei näytä palelevan, vaikka ohuen t-paidan päällä on vain tatuoidut käsivarret paljaaksi jättävä nahkatakki.

Puoli vuotta aikaisemmin tilanne oli toinen. Lukuisat sairaudet ja hankala elämäntilanne olivat saaneet Järvelän erakoitumaan kotiinsa.

– En tehnyt mitään, tuijotin vain isosta ikkunasta ulos. Oli paniikkia ja ahdistusta, moni asia esti lähtemästä minnekään, hän kuvailee.

Pakolliset ruokaostokset sujuivat netin kautta, ja Hyvinkäällä asuville vanhemmille ja pojalle oli helppo valehdella puhelimessa, että hyvin menee. Kotona Turussa kylässä kävi satunnaisesti vain entinen miesystävä.

Sitten Järvelän ovikelloa soitti Annikka Salonen.

Maailma avautuu

Lähihoitaja Annikka Salonen on tehnyt löytävää vanhustyötä pian kolme vuotta. Sinä aikana hän on ehtinyt tavata satoja turvaverkon ulkopuolelle pudonneita ikäihmisiä, auttaa heitä ja ohjata eteenpäin oikeiden palveluiden piiriin.

Salosen työpaikalla Fingerroosin säätiössä puhutaan etsivän vanhustyön sijaan löytävästä vanhustyöstä, sillä se sisältää lupauksen, että vanhusta ei vain etsitä vaan hänet myös löydetään.

Salosen mukaan se ei aina ole ihan helppoa. Apua tarvitsevat ikäihmiset ovat lähes poikkeuksetta yksinäisiä eivätkä juuri liiku kotinsa ulkopuolella. Joskus asiakkuussuhde syntyy, kun huolestunut omainen ottaa yhteyttä löytävän vanhustyön tekijöihin. Useammin asiakkaat löytyvät verkostojen kautta.

Leila Järvelästä vinkin antoi hänen fysioterapeuttinsa.

Viime kesän ja kuluvan syksyn aikana Annikka Salonen ja hänen työkaverinsa, löytävän vanhustyön koordinaattori Saija Rahunen kävivät Leila Järvelän kanssa pitkiä keskusteluita. Moniammatillisessa tiimissä työntekijät pääsevät hyödyntävät omaa osaamistaan, Salonen lähihoitajana ja Rahunen geronomina. Asiakkaita palvellaan tarvittaessa myös ruotsiksi.

– Ruotsinkieliset ovat herkemmin omassa kielikuplassaan ja palveluiden katveessa, jos eivät uskalla keskustella suomeksi, Salonen muistuttaa.

Löytävän vanhustyön rohkaisemana Leila Järvelä lähti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ulos asunnosta.

– Menimme hissillä alas autokatokseen. Kävelin seinänviertä kymmenen metriä ja takaisin, hän muistelee.

Löytävän vanhustyön kannustamana hän lähti vertaistukea tarjoavaan Tarina-ryhmään.

– Erään kokoontumisen jälkeen sain päähäni poiketa kadun toiselle puolelle Tokmannille. Siellä pysähdyin hyllyjen väliin ihan vain ihmettelemään, että tässä minä nyt olen, kaupassa.

Vähitellen sosiaalisia kohtaamisia tuli lisää, ja nyttemmin Järvelä kertoo elämän olevan mallillaan.

– Maailma aukesi minulle uudestaan.

Aina asiakassuhteet eivät etene yhtä jouhevasti. Saija Rahunen kertoo, että joskus muutos parempaan on väliaikainen ja asiakkaan kanssa joudutaan käymään samat asiat läpi uudestaan. Vaikka muutokseen on halua, luottamus ei synny hetkessä.

– Sinäkin sanoit ensimmäisellä kerralla meille, että teidän kanssa en kyllä lähde minnekään, hän muistuttaa Järvelää.

Järvelää muisto naurattaa. Hänen elämässään on edelleen rajoitteita, mutta nyt ne ovat hallittavissa.

Annikka Salonen ja Saija Rahunen toivovat, että jokainen pitäisi parempaa huolta lähipiirinsä vanhuksista. Kuva: Suvi Elo

Tuntosarvet tarkkoina

Löytävä vanhustyö on mitä suurimmassa määrin yhteistyötä, mikä paljastuu nopeasti Annikka Salosen ja Saija Rahusen puhetta kuunnellessa. Kun toinen aloittaa lauseen, toinen päättää sen saumattomasti.

Asiakastapaamisissa käy heidän mukaansa joskus niin, että työkaverin ajatuksesta saa kiinni jo ihan vain sillä, että katseet kohtaavat. Ensimmäisellä käynnillä on aina mukana kaksi työntekijää, seuraavat käynnit sovitaan tapauskohtaisesti.

Sekä Salonen että Rahunen ovat aikaisemmin työskennelleet lähihoitajina kotihoidossa ja nähneet, että ikääntyvät ihmiset tarvitsevat usein kokonaisvaltaisempaa tukea kuin mihin kotihoidon keinoin ja resurssein pystytään puuttumaan.

– Ihmisellä saattaa olla perusasiat, lääkehoito, hygienia ja ravitsemus, kunnossa, mutta se ei tarkoita, että hänellä olisi silti kaikki hyvin, Saija Rahunen sanoo.

Löytävässä vanhustyössä näkyy esimerkiksi se, että vanhusten päihteiden käyttö ja peliriippuvuudet ovat lisääntyneet. Moni häpeää ja salailee ongelmiaan. Vaatii suurta herkkyyttä havaita, millaista apua ihminen tarvitsee.

– Kun menemme ensimmäistä kertaa asiakkaan luo, emme voi ennalta tietää, mitä hän tarvitsee. Sitä lähdemme vähitellen perkaamaan. Olemme kuin kuvanveistäjiä, jotka kuorivat massan alta ihmisen ja sen, mikä hänelle on parasta, Annikka Salonen kuvailee.

Joskus tekijät joutuvat miettimään, missä asiakkaan itsemääräämisen rajat kulkevat. Kaikki eivät halua tulla löydetyksi eivätkä autetuiksi. Omillaan pärjäämisen mentaliteetti istuu suomalaisissa tiukassa.

Kaikkea ei löytävässä vanhustyössäkään pystytä tekemään. Vaatii ammattitaitoa ymmärtää oman tekemisen rajat ja ohjata asiakas eteenpäin oikeiden palveluiden pariin esimerkiksi silloin kun muistisairaus on edennyt pitkälle tai asiakas tarvitsee vain juttukaveria.

 

Huoli-ilmoituksen vanhuksesta voi tehdä vaikka naapuri

Nuorten parissa etsivää sosiaalityötä tehdään lähes jokaisessa kunnassa ja sen rahoitus on turvattua. Etsivän ja löytävän vanhustyön kenttä on hajanaisempi, tekijät ja tekemisen tavat vaihtelevat ja rahoitus on enimmäkseen projektiluonteista.

Fingerroosin säätiössä löytävän vanhustyön tiimissä on kolme työntekijää Turussa ja kolme Vakka-Suomessa. Kysyntää on muissa alueen kunnissa, ja sielläkin missä toimintaa on, apua tarvitsevia vanhuksia on enemmän kuin heitä pystytään löytämään.

Virallisten palveluiden ulkopuolella toimivien järjestöjen on mahdollista kehittää toimintaansa vapaammin kuin vaikkapa kunnilla. Järjestelmän ulkopuolelta tulevaan apuun on helpompi tarttua, varsinkin jos taustalla on huonoja kokemuksia viranomaisista, Saija Rahunen sanoo.

Järjestöt ovat myös ketterämpiä tarjoamaan apua ja palveluita, joita ei julkiselta puolelta saa. Leila Järvelä kertoo etsineensä itse apua ongelmiinsa, mutta esteenä oli ollut esimerkiksi ikä. Järvelän naapurissa toimivaan ikäihmisten hyvinvointikeskuksen asiakkaaksi hän oli liian nuori.

– Ajattelin, että täytyy yrittää elää 65-vuotiaaksi, sitten pääsen edes tuonne tuolijumppaan.

Löytävän vanhustyön asiakkaiden keski-ikä huitelee 75:ssä, mutta asiakkaaksi pääsee tapauskohtaisesti jo noin 60-vuotiaana.

Tarvittaisiinko etsivää vanhustyötä lainkaan, jos julkiset palvelut toimisivat kuten pitäisi?

Järjestöjen toteuttama etsivä ja löytävä vanhustyö täydentää julkisia vanhuspalveluita ja tuottaa säästöjä, jos sen avulla voidaan esimerkiksi estää tai lykätä kalliita laitoshoitojaksoja. Mutta tarvittaisiinko etsivää vanhustyötä lainkaan, jos julkiset palvelut toimisivat kuten pitäisi?

Annikka Salonen ja Saija Rahunen toivovat, että jokainen ihminen ymmärtäisi oman vastuunsa ikääntyvistä ihmisistä. Lastensuojeluilmoituksen tietävät kaikki. Harvalle tulee kuitenkaan mieleen, että ilmoituksen voi tehdä myös vanhuksesta.

– Joskus naapuri voi olla ainoa ihminen, joka näkee, että vanhuksella ei ole asiat kunnossa, hän harhailee rappukäytävässä tai ei ole poistunut kotoaan aikoihin, Saija Rahunen sanoo.

Huoli-ilmoituksen tekoa ei Rahusen mielestä kannata arastella. Joskus se on saanut vanhuksen havahtumaan itse omaan tilanteeseensa, jopa ilahtumaan, että joku on hänet huomannut ja ollut hänestä huolissaan.

Lue myös: Yksinäisyys koskettaa jokaista meistä

Sinua voisi kiinnostaa myös

Tunturiklinikalla Levillä lähihoitaja ja lääkäri ovat tiivis työpari

Koko lapsuus soi – musiikkipäiväkodissa musiikki auttaa rytmittämään päivää ja luo yhteisöllisyyttä

Ensimmäinen Queen Silvia -palkinnon voittanut lähihoitaja Karoliina Tiura: ”Taide tuo hoitotyöhön läheisyyttä”