Villasukat ja sodan tuntu

Kuva Mostphotos

Tilkkutäkkiä muistuttava kotoisa villatakki hänen harteillaan on omin käsin neulottu. Se lämmittää koleana kevättalven päivänä, kun hän istuu huoneessaan kutimet kädessään kuten aina. Puikkojen tasainen kilke, keskittynyt katse, villakerä jaloissaan hän istuu pöytälampun valossa. Hiljennän liian kovalla olevaa radiota huoneeseen astuessani, hän kohottaa katseensa ja tervehtii kohteliaasti.

Mitä sinulla on työn alla tänään, kysyn. Myssy, hän tuhahtaa. Tekisin sukkia mieluummin, ne ovat helpompia. Äsken jouduin purkamaan monta riviä, hän toteaa ja laskee työn käsistään.

Elämänmittainen ura opettajana huokuu kaikessa hänestä. Hillitty, rauhallinen olemus, taito käyttää sanoja sivistyneesti, luontainen mielenkiinto keskusteluun ja maailman tarkkailuun yhä, siellä yhdeksänkympin toisella puolellakin. Mietin usein, että hän on varmaan ollut vaativa, mutta pidetty opettaja.

Istun jakkaralla melkein maan tasalla hänen edessään, nostan hänen jalkansa syliini, alan rasvata hitaasti ja kaikessa rauhassa. Luulen, että se on meistä kummastakin yhtä rauhoittavaa.

Maailman tilanne mietityttää. Hän seuraa aktiivisesti uutisia ja hänellä on kaikki maailman aika käsitöidensä lisäksi, aikaa ajatella ja kuunnella. Mietin, miltä sodan läheisyys tuntuu hänestä, joka on elänyt sodan ennenkin. Millaisia tuntemuksia ja muistoja se nostaa pintaan, haluaako hän puhua niistä vai mieluummin ei. Kuulostelen varovasti, mitä mielen päällä on tänään vaihtaessani jalan sylissäni toiseen.

Hän puhuu tyynesti, katselee käsiäni jaloissaan. Sulaa hulluutta tämä on, sanoo sitten. Sulaa hulluutta, mutta Venäjä on vaarallinen maa vaarallisella johtajalla. Hiljaisuus, voin vain nyökytellä. Hieron jalkoja, tunnen miten veri alkaa kiertää niissä paremmin, lämpö leviää käsiini. Kunpa joku ottaisi hengiltä sen niiden johtajan, hän sitten sanoo, kylmyyttä äänessään. Sitä en koskaan ennen ole kuullut.

Hän istuu selkä suorana tuolissaan, tuijottaa tiukasti ulos ikkunasta. Kaiken sen levollisuuden alla rakoilee jotain, pelkoa ja ehkä vihaakin, muistot värjäävät mieltä tummemmaksi. Tuntuu raskaalta, ilma on sakeaa hengittää.

Hetken päästä katan päiväkahveja. Talvisen auringon valo tuntuu erilaiselta kuin vielä kuukausi sitten. Muistathan kolme palaa sokeria, vähän enemmän maitoa, hän ohjeistaa kuten joka päivä. Asetan kupin oikealle kohdalle tarjotinta ja suoristan serviettiä, se on hänelle tärkeää. Rutiinit tuovat turvallisuutta meille kummallekin, tutut tavat juurruttavat nykyhetkeen, eivät menneeseen, eivät tulevaan.

Saankohan myssyn valmiiksi ennen kuin lapset tulevat käymään, hän pohtii. Taputan häntä olkapäälle, ihan varmasti saat, olet sinä niin taitava. Sitten teen taas sukkia, hän jatkaa ja minä hymyilen, tee vain. Hetken aikaa sota on jossain kaukana, me puhumme villasukkien tulevista väreistä ja sokerit sulavat kahviin. Kaikki on hyvin, juuri nyt kaikki on hyvin.

Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Rautarouva

Pellavaverhojen välistä

Postikortti