Veljekset

Tänään on sellainen mitäänsanomaton helmikuinen iltapäivä, joka kiteyttää haaleana hetken vielä uinuvan talven ja aavistuksena ilmassa vivahtavan alkukevään välissä. Päivä, joka hukkuu helposti muihin viereisiinsä, jossa väripaletin sävyt ovat ne kaikista laimeimman väriset.

Niin kuin se talokin siellä mutkaisen, polanteisen tien päässä. Ohitan hieman haparoivasti huojuvan postilaatikon, epäröin hetken olenko oikeassa paikassa. Talo on parhaat aikansa nähnyt mutta seisoo vielä ryhdikkäästi, vanha metsä taustanaan. Silmäilen taloa maskia pukiessani. Ei näy naisen käden kosketusta, on ensimmäinen ajatukseni. Ei pitsiverhoja ikkunassa, ei tuikkulyhtyä portailla, ei havukranssia ovessa toivottamassa tervetulleeksi.

Eteisessä kopistan lumisia kenkiäni ja silmiini osuu seinällä olevat kaksi puista maalattua tulppaania, joiden sävyt sopivat maailmaan ympärillämme. Mistä ne ovat siihen joskus kauan sitten ajautuneet, ajatus viivähtää mielessäni.

Veljekset istuvat peremmällä pirtissä. Ajautuneet ovat hekin siihen, elämän muovaamina. Yhdessä eletty elämä lähenee heillä pian vuosisataa. Työteliäs tausta ja tuhannet tarinat, joiden muistot nitisevät nojatuolin kuluneessa nahassa. Nyt he elävät kahdestaan tuossa haaleassa talossa. Toinen muistina toiselle, toinen äänenä hiljaisuudessa toiselle.

Jaha, uusi tyttö taas, asiakkaani tervehtii. Hänen vaatimaton hymynsä pehmentää viestiä, toivon omani kuuluvan äänestä maskin takaa. Miten kaipaankaan asiakkaille hymyilemistä.

Ensimmäisellä käynnillä sitä tunnustelee, huomioi ja kuuntelee rupattelun ja askareiden välissä. Miten täällä eletään, millä tavalla kommunikoidaan, kuinka pärjätään. Kuka pesee pyykit ja miltä jääkapissa näyttää. Kuka huolehtii lääkkeiden jaosta, käykö joku kantamassa polttopuut sisään. En huomaa asiakkaassani jälkeäkään tyypillisestä muistisairauden usein aiheuttamasta levottomuudesta, saati epävarmuuden aiheuttamasta kiukkuisuudesta. Vain lähes huomaamattoman eleen antaessani toimintaohjeita, sellainen pieni, vähän hämmentynyt katse veljeä kohti. Veli nyökkää tyynnyttävästi, ihan yhtä huomaamattomasti. Haalea talo huokaa ympärillä tutussa turvallisuudessaan. Kaikki on hyvin. Iltapäivän toimet sujuvat vaivattomasti, hän ei puhu paljon, mutta katselee tiiviisti ja hymähtelee välillä.

Lipaston päältä puuttuu pitkä valokuvarivi lapsia ja lapsenlapsia valkoisissaan, juhlahetkissään ja elämän kirjossa. Lähtiessäni vilkaisen tulppaaneita eteisessä, kierrän kaulahuivin kahdelle kierrokselle. Kaksi harmaata päätä kurkottaa ikkunasta katsomaan lähtöäni, toinen taitaa heilauttaa kättään. Aurinko pilkistää taivaan nurkalta.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Rautarouva

Pellavaverhojen välistä

Postikortti