Metsä kohoaa vanhan torpan takana uljaana kuin havuvuori. Kevättalven päivä on kääntynyt lempeään hämärään, kun ajan kuoppaista pihatietä satavuotiaan talon pihaan. Ikkunoissa ei näy valoa, hän sytyttää ne vasta kun on aivan pimeää, jos muistaa silloinkaan. Kopautan loskaisia kenkiäni rappusiin ja kuljen sisään ovesta, jonka saranat ovat väsyneet ja päästävät narisevan äänen.
Hän nousee parivuoteen omalta puoleltaan, oikaisee vanhasta tottumuksesta päiväpeittoa, ryhti on kumara. Vuoteen toinen puoli on tyhjillään. Vuosikymmenien jälkeen oma paikka ei taida enää vaihtua, vaikka toista ei enää olekaan. Silmäilen ympärilleni. Keittiön liedellä kiehuu vesi pienellä lämmöllä, ja mietin, onko hän valmistamassa jotain vai unohtanut vain, huoli hipaisee. Kaapin päällä on nojallaan muistitaulu. Sinun nimesi on Veera, sinä asut täällä, tämä on sinun kotisi, siinä lukee.
Jaahas, en odottanut ketään tulevaksi, hän tuumaa, katsoo ohitseni ja lisää sitten, mutta mukavaahan se on. Hän alkaa puuhailla tottuneesti teetä itselleen, kaataa vettä korvansa kauan sitten menettäneeseen lempikuppiin ja vastailee rauhallisesti, kun jututan häntä. Kuulostelen, miten tänään sujuu. Ohimennen tarkistan lääkkeet. Hän ei pidä siitä, että niistä muistutetaan, vai ehkä sittenkin niin, että oman muistin heikkoudesta muistuttaminen ei tunnu hyvältä. Hän on tänään vakava ja hiljainen, silmissä ei pirskahtele naurua niin kuin joinakin päivinä, mutta muutoin hän vaikuttaa olevan ajan tasalla aika hyvin, kertoilee käyneensä päivällä pihamaalla kävelyllä. Lintujen laulua kuuluu päivä päivältä enemmän.
Saamme pienet askareet pian tehdyksi. Kirjaan ylös huomioitani ja muistettavia asioita eteenpäin vietäväksi. Kerään takkiani keittiön tuolin selkämykseltä, hän näyttää ryhtyvän lakaisemaan näkymättömiä roskia lattialta rikkaharjalla. Mietin, että arkiset, turvalliset puuhat pitävät hänet liikkeessä ja auttavat hetkeksi unohtamaan, ettei heitä ole enää kahta niin kuin on ollut lähes koko hänen pitkän elämänsä, että vain hänen painunut puolikkaansa sängyssä on enää käytössä. Katse lattiassa hän tokaisee, että voin jättää oven auki mennessäni, hän on kuitenkin ihan juuri lähdössä myös.
Sinun nimesi on Veera,
sinä asut täällä, tämä on sinun kotisi.
Mihin sinä olet lähdössä, kysyn. Kotiin, hän vastaa. Kotiin. Lasken takin takaisin ja pyydän kertomaan kodista lisää, vaikka tiedän hänen tarkoittavan lapsuudenkotiaan yli 70 vuoden takaa. Hän katsoo minua pitkään ja epäillen, mutta kertoo sitten isänsä talosta. Hän on kadonnut taas sinne missä vuodet ja paikat ovat päälaellaan, sinne missä ympyrä sulkeutuu.
Lähden vasta, kun uskallan jättää hänet rauhallisena lakaisemaan seuraavan huoneen mattoa, selkä kumarassa ja mieli tyyntyneenä. Kuljen autolle mietteissäni. Hänen alakulonsa, yksinäisyytensä ja kaipuunsa kotiin riipaisee, vaikka välillä päivät ovat onneksi parempiakin. Auton radio hakee kanavaa, kun ajan pois pihasta, mutkan jälkeen musiikki kuuluu taas.
Viekää minut sinne missä hän on
Virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
Lautturi kuule mitä mä toivon
Viekää minut sinne missä hän on
Tumman virran ääreen
Viekää minut vielä hänen luokseen
