Vedän pipoa syvemmälle päähän. Soitan ovikelloa ja odotan, että hän kurkistaa verhon raosta ennen kuin tulee avaamaan oven. ”Kotihoidosta Salla moi!” Hymyilen, kun hän raottaa ovea. Hän katsoo minua aavistuksen epävarmasti kuin tapaisimme ensi kertaa, vaikka olemme tänäänkin jo kertaalleen tavanneet, väistää sitten ovelta ja päästää minut sisään.
Pieni asunto on lämmin. Tuntuu ihanalta jättää kylmää hohkaava takki eteiseen ja astua peremmälle. Vaikka elämme jo kevättalvea, joululiinat ovat yhä paikoillaan ja tonttu nuokkuu lääkekaapin päällä. Kysyn, mitä kuuluu, vaikkei hän oikein koskaan osaa siihen vastata. Hän ei ole tänään jaksanut tai huomannut pukeutua päivävaatteisiin. Aamun hoitaja on sitä hänelle silti varmasti ehdottanut. Sukkahousut ovat kulahtaneet ja venähtäneet. Toisen isovarpaan kohdalla on reikä. Muisti hänellä saattaa olla heikonpuoleinen, mutta oma tahto on vahva edelleen.
Alan puuhailla illan toimia. Melkein jo odotan, mitä hän on tänään mahtanut ajatella. Usein hän on pohtinut pitkinä yksinäisinä tunteina jotain tiettyä asiaa, ja aina muistaessaan hän ottaa sen meidän kanssamme puheeksi. “Sinä kun käyt paljon vanhusten luona, niin oletko sinä kuullut tällaisesta..”, hän aloittaa, kun lataan kahvinkeitintä, ja istuu pikkuruisen keittokomeron jakkaralle taakseni. Hän puhuu aina kirjakielellä. “..että joskus voi olla sellainen tilanne, että ihminen saattaa vaikka lähteä johonkin eikä muista mihin on menossa?” Piilotan hymyni hetkeksi jääkaapin oven taakse. Sitten käännyn häntä kohti ja kysyn, tarkoittaako hän sellaista tilannetta, jossa ihmisellä on jokin muistisairaus.
Siinä me sitten juttelemme kahvin tippuessa muistisairauden oireista ja siitä, miten se voi ilmetä. Hämmästys hänen kasvoillaan on todellinen: että joku ei muista edes tuttuja ihmisiä!
Kun muistisairauden oireita on käsitelty ja ensimmäiset silmätipat tiputettu, mielessä liikkuu jo muuta. Hän istuu sänkynsä laidalla ja kertoo miettineensä siskoaan. Pikkusisko oli seitsemänvuotias ja juuri aloittanut koulun, kun hän sairastui. “Minä olin jo saanut sen rokotteen, kurkkumätärokotteen, ne olivat juuri Helsingistä tulleet.” Välillä tarina katkeaa ja ajatus harhautuu. Istun huoneen ainoalla tuolilla ja pyörittelen silmätippapulloa kädessäni. Olisi jo melkein mentävä, mutta päätän kuunnella tämän loppuun. Taitaa olla sellainen asia, joka täytyy tulla kuulluksi.
Olisi mentävä, mutta päätän kuunnella tämän loppuun. Taitaa olla sellainen asia, joka täytyy tulla kuulluksi.
“Siskolla ei sitä rokotetta vielä ollut, kun se oli niin uutta, eikä naapurin lapsillakaan vielä ollut.” Hän on kuin pieni lapsi siinä istuessaan, peittelee ehjän sukkahousun verhoamalla jalallaan reikää toisessa. “Ensin luulimme sitä vain flunssaksi, mutta ei se sitä ollut. Sisko kuoli aika pian. Ei hän ehtinyt kouluakaan käydä kuin muutaman viikon.” Sanat tippuvat väliimme roskaiselle matolle ja kieppuvat näkymättömän pölyn lailla. “Olipa surullista, olen tosi pahoillani, että menetit siskosi niin nuorena”, sanon hiljaa. Hän nyökäyttää päätään, ei sano enää muuta. Hän kääntyy vähän minusta pois päin ja kohentaa tyynyään. “Jokos sinä laitoit ne kaikki tipat”, hän kysyy.
Minä tiputan loput tipat ja katson, että hän ottaa iltalääkkeensä. Silitän häntä selästä pari kertaa, sanon, että nähdään huomenna, eikös niin. Hän hymyilee reippaasti ja toivottaa hyvää matkaa. Huomaan hänen silmiensä kiiltelevän ja ryppyisen käden hapuavan hihansuusta nenäliinaa. Yli kahdeksankymmenen vuoden takainen suru, ihan siinä paikoillaan.
Kun kävelen autolle, naapuritalon piipusta nousee pimeälle taivaalle savukiehkura. Yöstä tulee kylmä, mutta niin kuin surukin, talvikin vielä väistyy saapuakseen taas joskus uudestaan.
