Syksyn ensivärit vilahtelevat ohitseni ajaessani uuden asiakkaan luo, joka on aloittanut kesälomani aikana. En tunnista osoitetta, mutta paikan löytäessäni tunnistan pihamaan ja talon. Olen kuullut joskus hänestä; aktiivinen kyläyhteisön jäsen, osallistunut moneen, kaikki taitavat tuntea hänet. Uteliaisuuteni herää, kiinnostavaa päästä tutustumaan. Työnnän taka-alalle omaan hiljattaiseen menetykseeni liittyvän raskaan surun tunteen, pyyhkäisen puoliksi kuivahtaneen kyyneleen silmänurkastani, keskityn työhön.
Oven avaa sataa vuotta lähestyvä hopeahiuksinen mummu, sellainen hurmaavalla tavalla klassinen hahmo, joita lastenkirjoissa kuvaillaan. Kynnyksen yli päästessäni, ennen kuin ehdin suutani avata, ensivaikutelmani liikahtaa toiseen suuntaan, kun saan erittäin napakan käskyn kertoa, kuka olen. Parannan ryhtiäni kuin koulutyttö, suoristan nimikylttiäni ja esittäydyn. Tummankirjava kissa kulkee housunpunttiani hipaisten ohitseni.
Rautaisen elämänotteen takana vivahteina häivähtää välillä epävarmuus. Rutiininomaiset liikkeet pysähtyvät kuin miettimään, mitä hän olikaan tekemässä, mitä etsimässä. Hän kuitenkin peittää sen hyvin, hienovaraisesti jatkaa toimiaan. Aamulääkkeet odottavat vielä ottamistaan pöydällä, sänky on petaamatta, teen huomioitani yhtä hienovaraisesti. Hän pyytää minua kurkottamaan palasokeripaketin ylähyllyltä ja tipauttaa yhteen palaan kamferitippoja.
Varsinaista työtä hänen luonaan on vähän, mutta arviointikäynnillä tärkeintä onkin pyrkiä muodostamaan kuvaa asiakkaan tarpeista ja toimintakyvystä, ja minulla on aikaa. Hän kysyy, otanko kahvia, vastaan että ei kiitos, en juo ollenkaan kahvia. Hän tuhahtaa ja mumisee, että kyllä tuohon ikään mennessä luulisi oppineen, mutta pyytää minua sitten kuitenkin istumaan seurakseen valoisan keittiön pöydän ääreen.
Hiljaisuuden keskellä hän tiirailee minua arvioivasti kuppinsa takaa, pieni ryystämisen ääni kaikuu keskellämme. Minä kyselen vähitellen niitä näitä, enemmän annan tilaa asioille, joita hän ehkä haluaa kertoa. Katselen ikkunasta ulos tuulessa kieppuvia koivun lehtiä, kun hän sitten ikään kuin tuntuu tehneen päätöksensä ja lähes säikähdän, kun hän alkaa puhua oma-aloitteisesti, selkeällä ja kuuluvalla äänellä.
Ensin hän kertoo jotain satunnaista itsestään, sitten noin vain rauhallisesti ja riipaisevan koruttomasti, miten tapasi miehensä ennen sotia, miten menetti hänet ja heti perään tyttärensä. Kuinka kaikki kävi, miten paljon mahtuu pitkään elämään, miten nyt ollaan tässä. Muutamien minuuttien aikana hänen elämänsä jana kulkee silmieni edessä.
Nyt hän katsoo vuorostaan ikkunasta ulos. Saan hetken aikaa sopeutua kertomaansa, nieleskellä yllättäneitä tunteita. Hoitajana kuuntelen ja otan vastaan, ihmisenä palleaani kouristaa, kurkkua kuristaa. Sanomattomien sanojen välissä suru tunnistaa toisen, siinä ne kietoutuvat toisiinsa pöydän päällä, vuosikymmenien takainen ja toinen, paljon tuoreempi surun aika. Toinen ääneen sanottuna, toinen vain aavistuksena ja ymmärryksenä vanhan viisaan ihmisen katseessa minua vastapäätä. Selkäpiissäni kulkee etäinen aavistus, että en unohda noita sekunteja koskaan.
Hän jatkaa tarinaansa, ja vaikka hän nyt kuvaileekin tulevaa hautapaikkaansa tutulla kirkkomaalla, tunnelma on kevyempi kuin aiemmin. Siirrymme puhumaan kissoista, hän kysyy minun kissojeni nimiä ja kerron. Hän tuhahtaa taas, mutta nyt jo sellaisella hymyilevällä tavalla. Onpa erikoinen nimi kissalla, Rymy Riiviö.
Hänen tarinointiaan kuunnellessa jostain tulee mieleeni Samuli Putron kappale. Sellainen hän on. Suora, merkityksellinen, hivenen kirpeä, elämänmakuinen, ei pröystäilevä.
Saan banaanin matkaevääksi, kun lähden. ”Kiitos kun kuuntelit”. Se yllättää. ”Ei, kiitos kun kerroit”, vastaan. Taas aavistus siitä jostain, minkä koin keittiön pöydän ääressä. Ja sitten hetki oli ohitse. Muutama sana säästä suomalaiseen tapaan, näkemiin.
Autoon istuessani olen hämmentynyt. Kirjaan tuoreeltaan huomioitani hänestä, hänen toimintakunnostaan ja huomiota vaativista tekijöistä, samalla tunnustellen itseäni. Mietin, miten merkitykselliseltä tämä aamu hänen luonaan tuntui. Käynnistän auton, ja jotenkin en edes ylläty, kun Putron kappale alkaa soida puolivälistä kääntyessäni maantielle.
”Toki tää on pieni yhteisö
Ja ihminen on perso juoruille
Minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin
Tehdään tämä selväks kerralla
On ollut elämäni ainutkertaista
Ja mahtunut on sakkaa sekaan puhtaan lähdeveden
Mä tahdon tavalliset hautajaiset
Ja jos mahdollista kolme kynttilää
Ei mitään suurta eikä mahtipontista…”
Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset
Lue myös:
