Hän avaa kauniin ja siistin asuntonsa oven, tervehtii aavistuksen epävarmasti ja tiukentaa roosanvärisen villatakkinsa suojaa ympärillään, tuo pieni hentoinen hahmo.
Hän kävelee hitain askelin edelläni keittiöön ja viittoo minua istumaan. Silmäilen ympärilleni, havainnoin merkkejä elämän sujumisesta täällä hiljaisessa kodissa. Hymyilen hänelle rauhoittavasti ja kysyn, miten menee, oletko saanut nukuttua. Hän sipaisee hiuksiaan korvan taakse, hipaisee keittiön pöydällä auki olevaa sanomalehden reunaa. Kaikki näyttää niin idylliseltä, hän kukkamekossaan, jääkaapin ovi täynnä kortteja mummulle ja äidille, merkkejä välittämisestä, elävästä elämästä. “En minä oikein nukkunut”, hän sanoo kuin tunnustellen, vilkaisee minua, laskee silmälasit pöydälle. Kysyn mikä häntä valvotti, osaatko sanoa. “Kuulin ääniä ulkoa, pelkäsin. Pelkäsin että joku tulee nirhaamaan minut”. Vilpitön, hätäinen katse.
Siinä se on, hänen sisäinen maailmansa, keskellä silitettyä pöytäliinaa ja hoidettujen käsien levotonta liikehdintää. “Pelko on kyllä inhottava ja vahva tunne, eihän se ihme ole jos et ole saanut nukutuksi,” vastaan ja nojaudun eteenpäin, lasken omat käteni pöydälle lähelle hänen käsiään. Tiedän, ettei se ehkä auta, mutta haluan hänen silti kuulevan, ettei kukaan halua hänelle pahaa, että hän on turvassa. “Oletko varma?” hän kysyy ja minä nyökkään, olen ihan varma. Mikään varmuus ei kuitenkaan vie hänen tunnettaan pois, luulen. “Tiedätkö joskus minuakin pelottaa jokin asia ja silloin on vaikea nukkua. Minua joskus auttaa, jos laitan radion hiljaiselle soimaan, keskityn kuuntelemaan sitä, ja sitten joskus voi auttaa sellainenkin, että silittää itseään käsivarresta ja sanoo itselleen, ettei ole mitään hätää, rauhoittaa itseään.” Hän katselee minua hiljaa, hänen katseensa on muuttunut, vähemmän hätääntyneeksi, enemmän kuuntelevaksi. Hän kokeilee muutaman kerran, silittää itseään käsivarresta. Hymyilen, ja hän vastaa hymyyni varovaisesti. En tiedä mikä häntä auttaisi, mutta ehkä se kuitenkin, että hänen pelkonsa otetaan vastaan, ettei sitä vähätellä, paineta näkymättömiin.
Tarkistan hänen lääkkeiden ottamistaan, varmistan että hiljattain aloitettu mielialalääke on dosetissa ja siirrän keskustelua arkisempiin asioihin, mitä aiot tänään syödä, onpa kaunis pieni omenapuu sinulla takapihalla. Hänen huomionsa siirtyy muualle hetkeksi, hän juttelee vapautuneesti luonnosta, nurmikonleikkuuvuoroista ja muuttolinnuista. Tulee hiljaisempi hetki, katselen sivuprofiilia hänen katsellessa järvimaisemaa syksyisessä valossa. Mitään sanomatta hänen piirteisiinsä uurtuu taas huoli, hänen katseensa synkkenee ja kyynel valuu vanhentuneen ihon ryppyistä pintaa pitkin poskelle. En kysy mitään, kurotan silittämään hänen selkäänsä ja annan paperia, ei se mitään, itke pois vaan. Ei kaikelle ole järjellistä syytä, ei selitystä sille miten mieli toimii milläkin hetkellä.
Hetki menee ohitse yhtä nopeasti kuin alkoikin. Vielä muutama sana, ajatuksia eteenpäin. “Sinä taidat olla käsityöihmisiä”, keksin tuolilla roikkuvasta hartiahuivista. Hän pyyhkäisee viimeisen kyyneleen ja melkein innostuneesti esittelee huiviaan, sitten työn alla lapsenlapselle teossa olevia villasukkia, kertoo vielä vähän vaatimattomaan sävyyn, että on aikoinaan tehnyt neulontamallejakin alan lehteen. Minä ihailen hänen tasaista jälkeään ja kauniita värivalintoja, ja muistutan sitten, että tulemme taas huomenna käymään samoihin aikoihin. Hän saattaa minut eteiseen, hänen katseensa on avoin, melkein iloinen, kun hän kiittää käynnistä ja toivottaa hyvää jatkoa päivään. Minä toivotan samaa hänelle ja autolle kävellessäni toivon, ettei pelko löytäisi häntä tänä yönä.
