Kesäaamu on huumaavan kaunis, kun löydän ensimmäistä kertaa uusimman asiakkaamme luokse ja parkkeeraan hirsiaitan eteen. Ihastelen kielojen merta ja peltojen lomasta siintävää järveä, lähes täydellistä suomalaisen kesäidyllin ilmentymää, kunnes hätkähtäen tajuan unohtaneeni asiakkaan kotiavaimen toimistolle. Ähkäisen ja mietin mitä tekisin. Tänne oli yli 30 kilometrin matka. En mitenkään voisi lähteä hakemaan avainta.
Huolimattomuuttani manaten päätän soittaa asiakkaalle kokeiltuani ensin lukossa olevaa vanhan maalaistalon ovea. En ole vielä tavannut häntä enkä ole aivan varma hänen toimintakyvystään tai siitä millainen ihminen hän on. Esitän asiani pahoitellen ja mahdollisimman selkeästi, ja kysyn, onko hänen mitenkään mahdollista päästä avaamaan ovea. Hän lyö luurin korvaani.
Minuutin päästä talon sivustalta aukeaa ikkuna ja esiin työntyy harmaa pää. “Mikä saatanan tunari!” kuuluu kantavalla äänellä ikkunasta, ja minua kohti hiekalle lentää kiukkuisella puhinalla säestettynä avain. Hölmistyneenä tuijotan hetken talon asukasta, kumarrun sitten keräämään avaimen ja ripaus sarkasmia äänessäni vastaan, että hauska tutustua sinuunkin.
Sydän pamppaillen keräilen ammattimaisuuttani, ja vedän syvään henkeä astuessani sisään. Katseeni kartoittaa paljaita puulattioita ja vanhapoikamaisen askeettista sisustusta. Huomio kiinnittyy hetkeksi värikkääseen, abstraktiin tauluun seinällä, se ei tunnu kuuluvan tähän näkymään. Ja sitten häneen, jota varten täällä olen. Hän kolistaa rollaattoriaan tottumattoman mutta päättävän oloisesti minua kohti. Hänen hoikka hahmonsa huokuu sanatonta sitkeyttä, kun hän suuntaa kotkamaisen katseensa suoraan minuun ja osoittaa pitkällä, terävällä sormellaan sotkuista pöytää huoneen keskellä. ”Pistä tuohon se avain”, hän sanoo käskevään sävyyn. Toimin kuten sanotaan ja esittäydyn sitten. Hän ei vastaa esittelyyni, vaan istahtaa kankeasti laverimaiselle sängylleen ja huomaan, että siirtymiset sattuvat häneen. Otan kivut puheeksi ensitöikseni ja kysyn niistä, samalla kun yritän alkaa hahmottamaan kokonaisuutta.
Hän kertoo koruttomaan ja suorasukaiseen tapaan traktorin kanssa sattuneesta haaverista, sitä seuranneesta osastojaksosta ja hiljattaisesta kotiinpaluustaan, ja melkein henkeä välissä vetämättä jatkaa nykyisestä kunnostaan ja surkeasta voinnistaan. Minusta hän liikkuu olosuhteisiin nähden ihmeen hyvin ja vaikuttaa muistavan erinomaisesti, mutta tietysti siihen verrattuna, että hän on juuri kuulemani mukaan onnettomuuteen saakka hoitanut ympäröivien peltojen viljelyn pitkälti itse, korjannut traktorinsa ja tehnyt metsätöitä, ero voi tuntua suurelta. Vilkaisen mobiilista hänen syntymävuottaan, ja totta se on, hän on yli kahdeksankymmenen. Sisukas tervaskanto. Ei ihme, jos tämä epätoivottu äkkipysähdys aiheuttaisi avuttomuutta, turhautumista ja hätäännystä, kaikkea sitä, mikä niin helposti piiloutuu kiukun alle.
En ehdi ajatella asiaa kauempaa, kun hän vääntäytyy pystyyn ja kysyy kärsimättömästi, että joko minä tulen auttamaan häntä peseytymään. Käskyt seuraavat toistaan, väliin tipahtelee kirosanoja. Saan oppia, että hän on erittäin omaperäinen ratkaisuissaan ja että hän varmaan menisi läpi ihan oikeasti siitä harmaasta kivestäkin. Saamme toimia suoritetuksi yksi kerrallaan, ja lopulta hän istuutuu takaisin sängylleen, puhdin terävin kärki on katkennut ja mieltä painaneet askareet saatu yhdessä järjestykseen.
Tunnelma on rauhoittunut, eikä hän enää vaikuta niin kiukkuiselta. Hän asettautuu kapealle sängylleen pitkäkseen. Minä otan tuolin lähelle, että voin vielä jutella vähän aikaa, kysyä muutaman kysymyksen kotihoidon arviointijaksoa varten, mutta hän alkaakin puhua ennen kuin edes pääsen istumaan. Samaan hengästyttävään sävyyn, kattoon tuijotellen, hän puhuu noin vain elämästään, toteutumattomista haaveistaan, siitä ettei koskaan saanut perhettä ja miten hän katuu elämänvalintojaan. Miten elämä on mennyt näin. Hän puhuu, minä istun melkein jähmettyneenä kuunnellen. Seuraan hänen pehmenneitä kasvonilmeitään, ja hämmennyksen lomasta aistin liikutuksen siitä, miten rohkeita sanoja hän uskaltaa sanoa, miten rujon paljaasti hän kohtaa elämän äkillisesti muuttuessa kipeimmät kohtansa ja miten arvokasta on saada olla siinä kuuntelemassa, ottamassa vastaan. Ei hän vastauksia odota, ei sellaisia ole olemassakaan. On vain asioita, joiden täytyy tulla sanotuksi ja joiden täytyy tulla kuulluksi.
Kattoon tuijotellen hän puhuu noin vain elämästään ja toteutumattomista haaveistaan.
Jonkun ajan päästä hän hiljenee ja kääntää katsettaan minua kohti. “Niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa, tuollaisia suloisia tyttöjä sängyn äärellä hoivaamassa”, hän hymyilee ensimmäisen kerran. Minä taputan häntä käsivarrelle ja naurahdan vähän hämmentyneesti. Me vaihdamme vielä muutaman sanan seuraavasta käynnistä ja apteekkitarpeista, palaudumme tähän hetkeen. Hän kättelee, kiittää käynnistä.
Eteisessä työkalut, kuin juuri kädestä lasketut, odottavat isäntäänsä. Minä lukitsen oven huolellisesti ja kävelen autolleni syvää ihmetystä tuntien. Senkin sisupussi, aika velikulta.
