Muistan hyvin ensimmäisen käyntini hänen luonaan. Kesäisenä päivänä piha oli tyrmäävän kaunis. Suloinen kukkaloisto ja hyvin hoidetut puut ja pensaat siivilöivät valoa lävitseen ja pysähdyin viivytellen ihailemaan ympäristöä ennen kuin astuin taloon. Se oli ensimmäinen puheenaiheemmekin, kun aloitimme varovaisen tunnustelun toisiamme kohtaan. Hän vähätteli puutarhan kuntoa, sanoi että ei se enää ole sellainen kuin ennen, ja minä hymähdin, että millainenkohan se sitten mahtoikaan olla ennen, kun se on yhä noin upea. Oli helppo jutella kukista ja puutarhan hoidosta. Sittemmin opin, että se oli aihe, jolla hänet sai muihin ajatuksiin niinäkin päivinä, kun muuten oli varjoisaa ja ilotonta. Hänen kumara hahmonsa pyörätuolissa, toisen jalan solmuksi solmittu housunpuntti amputoidun jalan jatkona, ihmeen vahvat kädet ja katse, ne minä opin tuntemaan vuosien aikana.
Sittemmin puhuimme paljosta muustakin, siinä arkisten toimien lomassa. Opin tuntemaan, mitä hänen ajoittaisen terävänkin kielensä takana oli, milloin ei kannattanut jutella turhia ja miten päin liiteristä kannettu puukoppa tuli nostaa hellan vierustalle.
Sinne liiteriin hän ei enää päässyt, eikä moneen muuhunkaan paikkaan. Taloon kulku oli hankala ja rampista huolimatta hän ei päässyt ulos eikä sisään ilman apua. Pitkä ja työläs elämä oli vaihtunut hitaisiin päiviin, ja usein löysin hänet ikkunan äärestä pihaa katselemasta kädet sylissään, ennen kuin hän taas tarttui tomerasti päivän askareisiin, ihan kuin ravisteli itsensä takaisin maan pinnalle. Hän piti itsensä kiireisenä, takertui rutiineihin, neuvoi yksityiskohtaisesti silloin tällöin poikkeavia omaisiaan, miten daalioita kasvatetaan, miten taimia suojataan ja millä viikolla omenapuut pitää karsia. Hän oli luopunut niin paljosta ja piti niin kovasti kiinni kaikesta, mistä vielä voi. Hätäännys siitä kuului joskus piikkinä hänen sanoissaan, kiukunpuuskana tai tuntui ilmassa hiljaisena apeutena.
Aikaa kului ja talvi oli taas kerran takana. Kesä kurkotteli meitä kohti ja muistelin pihaan ajaessani ensimmäisen kesän kukkaloistoa. Pihakin oli luopunut paljosta, haalentunut hieman niin kuin emäntänsäkin. Minä mietin, että he olisivat tarvinneet toisiaan, sen näki heistä kummastakin.
Ajan myötä olimme löytäneet toimivat tavat ja arkemme oli asettunut uomiinsa. Työn määrä hänen luonaan oli vähentynyt, kun hänen terveytensä oli vakautunut nykyiselle tasolleen. Hän oli oppinut yhä lisää omatoimisuutta. Joskus tehtävää oli vain vähän, niin kuin tänäänkin. Kesäkuun aamupäivän aurinko paistoi jo korkealta ja hän pyysi minua jättämään ulko-oven auki sisään mennessäni. Kastelethan daaliat siinä kuistilla? Totta kai kastelen.
”Nyt mennään ulos”, minä sanoin toivoakseni sellaisella epäröimättömällä äänensävyllä, joka vakuuttaisi hänet siitä, että se on hyvä ajatus. Hän pysäytti pyörätuolinsa ja kääntyi katsomaan minua ihmeissään. “Mutta ehditkö sinä? Kuka sen rampin laittaa? Jaksatko sinä lykätä minut takaisin ylöspäin, se on niin jyrkkä se ramppi…” Hymyilin, jälleen toivoakseni rohkaisevasti. ”Kyllä, tänään minä ehdin ja kaikki järjestyy, nyt mennään.” Muutaman sekunnin ajan hän selvästi harkitsi ja sitten harvinainen hymy valaisi hänen kasvonsa. ”No mennään.”
Toimin ripeästi, ettei hän ehtinyt muuttaa mieltään ja jottei minun käyntiaikani venähtänyt liiaksi. Hetken päästä hän istui tuolissaan pihamaallaan, yllään lilan värinen tuulitakki 80-luvulta, ja pyysi minua viemään hänet hennon vaaleanpunaisen ruusumaisen kukkapuskan luokse, en edes tiedä mikä sen nimi on. Kipaisin hänelle vajasta hänen pyytämänsä pienet puutarhasakset. Hän veti tottunein liikkein työhanskat käsiään suojaamaan ja kumartui puskan puoleen, alkoi napsutella oksia pikkuisen sieltä täältä, käänteli ja tutki kukkia, ja puhisi, kuinka huonosti niitä oli hoidettu. Jättäydyin vähän kauemmas omenapuun varjoon ja vilkaisin kelloa. Vartin verran vielä aikaa. Seurasin hänen olemustaan ja katsettaan. Näin, miten tyytyväisyyden tunne valui häneen, miten hän hetken ajan oli rajoittamaton, pystyi ja osasi, oli ennallaan.
Näin miten hän vaivihkaa toi kukan lähelle kasvojaan ja imi ruusun tuoksua, hymyili melkein huomaamattomasti. Minä hymyilin itsekseni leveästi ja päätin, että tänä kesänä teen tämän aina kun mahdollista, edes hetken verran saatan heidät yhteen taas, hänet ja puutarhan.
Lue myös:
Sydämellä Salla: Ristikossa kaikki oikein
Sydämellä Salla: Autatko minua sitten?
