Hänen ikänsä alkaa yhdeksiköllä, mutta askeleensa on pitkä ja vakaa, kun hän saapuu kellontarkasti palvelutalon ruokailutilaan. Vakava mies, mutta hymynkare käväisee suupielessään, kun kiusoittelen häntä jokaisena iltana samana toistuvasta iltapalasta. Se keltainen jugurtti ja vähän mehua lääkkeen kanssa, sen yhden ainoan pillerin.
En olisi koskaan uskonut, että näen hänet asukkaana täällä. Kävimme vuosien ajan hänen kotonaan, suuressa ja hyvin vanhassa talossa, jossa puulattiat olivat kuluneet maalittomiksi keskilattioilta ja jossa pirtin takka oli tummunut ja tiilenreunoissa oli siellä täällä halkeamia. Ei hän paljon apua tarvinnut silloinkaan. “Jahas selänpesijä tuli”, hän tuumasi, kun viikoittain kävimme antamassa pesuapua ja tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Pellavapyyhe ja haalistuneet siniset pitkät kalsarit olivat jokaisella kerralla nipussa valmiina saunareissua odottamassa. Lipastolla ei ollut valokuvia lapsista tai lastenlapsista, vain kovassa käytössä ollut radio ja suuri kellotaulu, josta hän heikolla näöllään erotti viisarit.
Käynnit olivat rutiininomaisia, mutta sellainen on tainnut olla hänen elämänsäkin, ainakin viimeiset 70 vuotta sodan varjostaman nuoruuden jälkeen. Halusiko hän elämästä sellaista vai kävikö siinä vain niin? En tiedä. Halusiko hän olla poikamies vai kävikö siinä vain niin. Hän vaikutti aina tyytyväiseltä, rauhalliselta ja omissa oloissaan viihtyvältä.
Se oli mahdottoman kylmä toissatalvi, kun hän sitten lopulta taipui ainoan omaisensa pitkäaikaisen toiveen edessä ja muutti palvelutaloon. Käytännön syistä tietenkin, taloa alkoi olla vaikeaa saada pidettyä puulämmityksellä riittävän lämpimänä, ja putket olivat useammin jäässä kuin sulana. Siihen hän sitten tupsahti, ryhdikkäänä ja samoissa melkein läpikuultaviksi kuluneissa housuissaan. Pitkään hän oli kuin väärässä paikassa väärään aikaan, mutta päivä kerrallaan, aamupala toisensa jälkeen, hän alkoi asettua, luoda uusia juuriaan.
Ikävöitkö sinä kotiin? En sitten yhtään, hän vastaa epäröimättä.
Tänä iltana löydän hänet jälleen kumartuneena keskittyneesti kuuntelemaan televisiota. Hän ei taida nähdä sitä juurikaan mutta kuuntelee kuin radiota. Avara luonto on hänen lempiohjelmansa. Rutiinit ovat asettuneet uomiinsa täälläkin: silmätipat, housujen riisumisessa avustaminen, ja ei, sängynpeittoa ei tarvitse avata, hän ottaa sen itse. Eilen oli hänen nimipäivänsä, ja pienelle pöydälle on ilmestynyt suklaarasia. Kysyn, kävikö hänen omaisensa eilen ja mitäs sinne kotikulmille kuuluu. Ikävöitkö sinä sinne, kotiin?
“En sitten yhtään!” hän sanoo yllättävästi ja epäröimättä, jämptisti kuten aina. “Täällä on mahdottoman hyvä olla, ja te kaikki olette niin auttavaisia. Ei siitä tullut enää mitään, kotona olemisesta.” En aisti hänessä haikeutta, en harmitusta vain selkeää hyväksyntää ja tyytyväisyyttä. Mietin, miten paljon on kiinni rutiinien tuomasta turvasta, selkeän mielen tekemästä päätöksestä, että tämä on nyt hänen elämäänsä. Kuinka helpoksi hän saa sen kaiken näyttämään. Huomennakin annan hänelle keltaisen jugurtin ja kiusoittelen vähän, ja kaikki on taas juuri niin kuin pitää.
