Jätän ensimmäiset askeleet aamupäivällä sataneeseen lumeen, kun kuljen illan pimeydessä rivitaloasunnon ovelle. Kukaan ei ole tainnut aamun hoitajankäynnin jälkeen käydä täällä tänään. Kaivan nipusta himmeän jouluvalon hämyssä oikean avaimen ja kopautan lumia kengistäni. Kun saan ulkovaatteet riisutuksi ja huhuilen iltaa taloon, hän istuu jo tutulla paikallaan pöydän ääressä, siloittelee hiuksiaan ja tervehtii kohteliaasti.
Asunto on viimeisen päälle siisti ja huoliteltu, niin kuin hänkin. Hän sopisi täydellisesti ruutupaitoineen ja henkseleineen, harmaine hiuksineen ja neuletakkeineen mihin tahansa mainokseen, jossa kuvattaisiin idyllistä isoisää. Kaikki hänessä ja kodissa huokuu hyvin elettyä elämää, seinillä näkyy kuvia lastenlapsista ja itsetehty kaappikello, kauniisti viikatuissa pyyhepinoissa ja täydessä jääkaapissa välittävien omaisten huolehtiminen, hääkuva yöpöydällä.
Rupattelemme helppoja asioita iltatoimia tehdessämme, sellaista pintapuolista jutustelua säästä ja viikon kulumisesta. Hänen muistisairautensa tupsahtaa välillä näkyviin viikonpäivää miettiessä tai pohtiessa, mitä hän tänään olikaan syönyt. Silti hän jotenkin vielä palaa aina raitilleen, verhoilee taitavasti pettävän muistinsa silitetyn nenänliinan laskoksiin ja taittaa sen sitten takaisin taskuun.
Tammikuinen pakkasilta tiputtelee ikkunan takana muutamia suuria hiutaleita, kun hämmennän iltapuuroa ja katselen ulos. Sivupöydän liinan alta silmiini osuu pieniä muistilappuja pinollinen, tärisevin käsin kirjoitettuja koukeroisia kirjaimia lappu toisensa jälkeen. Oikaisen lappuja ja näen hajanaisia sanoja: “helvetin ämmä” ja “kirjahyllystä on hävinnyt kirjoja, saatanan varas”. Vilkaisen vanhaa miestä, hän lukee keskittyneen ja tyytyväisen oloisena päivän lehteä. Työnnän laput takaisin liinan alle ja kaadan puuron lautaselle. Ei ole syytä ottaa lappujen asioita tänään puheeksi, kun mieli on tasainen ja harhat ovat nyt poissa. Ei ole syytä tehdä häntä levottomaksi asioilla, joita hän ei juuri nyt muista ajatella.
Hän hymyilee, kun katan puuron hänen eteensä ja kehotan kaatamaan maitoa sopivasti sekaan, lämmin puuro mahassa nukkuu sikeämmin, eikös niin. Pidän hänelle vielä hetken seuraa, kirjaan käynnistä ja mainitsen kirjauksessa lapuista ja harhoiksi olettamistani asioista, kysyn, meneekö hän pian nukkumaan, sammutanko eteisestä valot lähtiessäni.
Siihen hän jää istumaan, samalle paikalle kuin saapuessani, tuo isoisän idyllikuva. Mietin, tuleeko tänä yönä uusia lappuja, uusia pelon ja vihan tuntemattomia ryöppyjä, joihin hän uppoutuu, joita hän kääntelee vanhoissa ryppyisissä käsissään ihan ehkä itsekään niitä kirkkaasti ymmärtämättä. Ja minä toivon, että silloin uni voittaisi, että sairauden mielelle tekemät temput vaimenisivat ja että hän nukkuisi pahoja unia näkemättä.
