Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Olin vasta aloittanut hoitotyössä ja näin jälkikäteen tuntuu, että olin aivan keskenkasvuinen, vaikka jo hyvinkin aikuinen. Hänen seurassaan tunsin itseni aina pikkutytöksi, vähän epävarmaksi ja joskus osaamattomaksikin.
Hän saapui kerran viikossa täsmällisesti palvelutalon saunavuorolle ja minä vedin ponnaria tiukemmalle kuullessani kävelykepin päättäväisen kopahtelun käytävällä. Hän tervehti vähäeleisesti nyökäten ja siitä alkoi samanlaisena tarkkana koreografina toistuva rutiini, josta emme poikenneet vuosiin.
Ensin mitattiin verensokeri ja merkittiin lukema ylös. Sitten avustettiin hieman riisuuntumisessa, mutta pääosin seisoskelin vieressä, yritin keksiä luontevaa paikkaa käsilleni ja puhuttavaa, jotain sellaista mihin hän vastaisi ja voisimme hetken rupatella jouhevasti, eikä hiljaisuus välillämme tuntuisi niin korostuneelta. Hän ei ollut koskaan töykeä eikä epäystävällinen, vain etäinen ja asiallinen, auktoritäärinen.
Huokaisin helpotuksesta, kun sain asetella hänen palasaippuansa ja pesuvamppunsa telineeseen. Tein sen millintarkasti. Kun pesin hänen hiuksensa, pidin otteeni neutraalina enkä vaahdottanut ollenkaan, siitä hän ei pitänyt. Olisin osannut nuo kuviot silmät sidottuina, vannon. Pesun jälkeen siirryimme pukuhuoneeseen ja siellä sanaton tanssimme jatkui. Jalkojen rasvaus ja rintaliivien olkaimien oikaisu. Pyyhkäisin huomaamattomasti hikipisaran otsaltani. Mietin joskus, että miten on mahdollista, että osaan tehdä paljon monimutkaisempiakin asioita vähemmällä yrittämisellä, mutta hänen kanssaan yksinkertaisetkin toimet tuntuivat maailman tärkeimmiltä ja vaativimmilta.
***
Aikaa on kulunut 12 vuotta. Olemme nähneet harvemmin. Viime viikolla hän muutti asumaan palvelutalollemme. Hän näyttää täsmälleen samalta kuin silloin joskus, tunnistan villatakin ja silmälasit. Ryhti on ennallaan ja se vähäeleisyys. Jotain olemuksessa on eri lailla, jotain mistä en saa heti kiinni tervehtiessäni. Minäkin olen varmasti muuttunut, työotteeseeni on tullut varmuutta ja rentoutta, näen nyt tarkemmin kuin silloin.
Hän ei vieläkään tarvitse apua kovin paljon. Niinpä iltakäynnillä istahdan, vedän tuolin häntä lähelle ja kysyn, miten menee. Hän kääntää katseensa minuun, näin suoraan ehkä ensimmäistä kertaa koskaan ja nyt näen sen hänen silmissään: Hätäännyksen ja surun, peittelemättömän paljaana. Sitten vain kuuntelen ja hän puhuu, vuodattaa sanoja ulos sinne tänne hyppien, taas tähän päivään palaten. Lapsuudestaan, tärkeän lähiomaisensa kuolemasta, pelosta että jos hänellekin käy samoin.
Tiedän, ettei oikeita sanoja ole, on vain myötäeläminen ja läsnäolo, kuulluksi tulemisen tarve, ihmisyys, kun hän kaiken itsenäisyytensä ja vahvuutensa läpi kurottaa toista ihmistä kohti surussaan.
Tunnen jotain liikkuvan välissämme. Hänen hartiansa laskevat alas, minä oikaisen omiani. Otan vastaan hänen avuttomuutensa, kannattelen ja luon turvaa hänen rikkoutuneeseen maailmaansa.
Myöhemmin lähtiessäni seison hetken käytävällä hänen ovensa takana ja mietin, että siinä se taitaa kaikessa yksinkertaisuudessaan olla, tämä aaltoliike, jota elämäksi kutsutaan, näissä pienissä hetkissä, kun huomaamme kasvaneemme olemaan toinen toistamme varten.
