Hytisen hetken viileässä eteisessä, kun astun pakkasillasta sisään. Riisun kengät suuren maalaistalon avarassa aulassa ja asetan maskin kasvoilleni. Lämpö ottaa minut vastaan, kun huhuilen tervehdystä pirtin puolelle. Sieltä he tulevat, isä ja poika, samasta muotista veistetyt hahmot, muutama kymmenen vuotta vain välissään. Hymyilen ja toivon sen näkyvän silmistä sentään. Kysyn, miten menee. Hyvin aina, hyvin aina, he vastaavat ja viittovat minua peremmälle kaappikellon leppeän tasaisen rytmin ohitse.
Asiakkaani odottaa kammarissa, sängyssään lämpöisen huovan alla, villasukat viltin alta pilkistäen. Ne ovat uudet, huomaan. Vaihdamme kuulumisia ja aloittelemme illan tehtäviä. Vanhempi mies kiertää sängyn toiselle laidalle seisomaan minua vastapäätä, asettuu paikalleen kuin käsikirjoitettuna. Me osaamme nämä tanssiaskeleet jo. Tottuneesti siirrämme vaimoa parempaan asentoon, yksi kaksi kolme, laskemme yhteen ääneen siirtoa tehdessä. Rupattelemme niitä näitä touhujen keskellä, nuorempi mies osallistuu keskusteluun hieman taaempaa. He ovat kaikki niin läsnä, niin mukana ja niin yhdessä.
Vanhan miehen käsi taputtaa hellästi vaimon olkapäätä, kun hän avustaa minua ja pitää vaimoa kyljellään. Et sinä pääse putoamaan, minä olen tässä, hän suputtaa. Teen työni mahdollisimman ripeästi, jotta vaimo pääsisi taas mukavaan asentoon. Noin, valmista tuli, sanon turhankin reippaasti liikutuksen kohotessa kurkkuuni ja kohennan vaimon tyynyä. Sinusta olisi tullut erinomainen hoitaja, sanon miehelle, joka asettelee jo peittoa vaimonsa päälle huolellisesti, tuo sama lempeä katse aina silmissään. Hän nauraa vanhan miehen naurua ja sutkauttaa, että ehkä minä vielä lähdenkin opiskelemaan.
Varmistelen, että kaikki on hyvin ja kysyn vaimolta miltä tuntuu. Häntä harmittaa, kun kunto on heikentynyt melko äkillisesti. Se on helppo ymmärtää. Keväällä me kirmaamme taas auringossa, katsotaan vain, mies tuumii sängyn laidalla. Vaimo hymyilee ja nyökyttää päätään miehensä suuntaan. Minä luulen, ettei niin välttämättä käy, mutta myötäilen ja imen itseeni tuota heidän toiveikkuuttaan ja luottamustaan, tuota käsinkosketeltavaa läheisyyttään.
Pirtin puolella nuorempi mies tulee saattamaan minua ovelle, he kiittävät aina monta kertaa, niin että melkein kiusaannun. Tekisi mieli itsekin kiittää, että saan käydä heidän luonaan, tuossa kaikin tavoin niin lämpimässä ja rakkauden ympäröimässä talossa.
Joulukynttelikkö valaisee vielä hämärää eteistä, kun lähden. En palele enää yhtään.
