Pihaan ajaessani muistan paikan. Mietinkin, miksi asiakkaan sukunimi kuulosti niin tutulta työlistaa lukiessani. Talo on ennallaan. Keväisessä valossa huomaan maalipinnan alkaneen hieman hilseillä sieltä täältä. Hiekoituspussit ovat yhä paikoillaan talven jäljiltä. Ovelta alas ei enää nykyisin johda pyörätuolirampit, kuten vuosia sitten. Kuulostelen talon hiljaisuutta, kun riisun kenkiäni tilavan eteisen kivilattialle. Pieni harmaa koira ei enää juokse vastaan iloisesti haukkuen.
Ajatukseni palaavat siihen mielettömän kuumaan kesään, jolloin hoidimme täällä hänen miestään. Muistan painuneen olemuksen nojatuolissa, mustanpuhuvat kulmakarvat ja vilkkuvat silmät. Muistan pakahduttavan helteen, miehen jaloissa tepsuttavan pienen koiran ja hikipisaran vaimon nenänpäässä, kun hän kumartui auttamaan miestään. Muistan vanhan hääkuvan seinällä ja kurkkua poltelleen liikutukseni, kun katselin heitä yhdessä. Muistan kuluneen ja sitkeän rakkauden joka heitä ympäröi.
Nojatuoli on yhä samalla paikalla. Rouva nousee siitä hitaasti, paljon hitaammin kuin ennen. Hän näyttää samalta, mutta olemuksessa jokin on muuttunut, hiljentynyt, vaimentunut kuin talokin. Me tempaudumme arkeen, tähän hetkeen, tähän päivään, asioihin, joissa hän tarvitsee nyt apua. Hän puhuu selkeästi ja paljon, tuo asioita ulos järkevästi ja loogisesti, häntä on helppo auttaa. Hän puhuu tulevista terveyskeskuskäynneistään, uudesta lääkkeestään, silmätipoista ja postikortista jonka olisi halunnut lähettää muttei löydä postimerkkiä eikä kukaan ehdi sitä tuodakaan. Tallennan hänen puhelimeensa Kela-taksin tilausnumeron, käymme läpi tulevia, kertaamme jo hänen osaamaansa. Sanojen välistä aistin hätäännyksen ihan pienissä sanomattomissa tavuissa. Istun alas, kuuntelen, hengitän syvään, yritän siirtää häneen levollisuutta. Kaikki järjestyy, älä huoli, hyvin tämä menee.
Hän on nyt yksin, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan. Ei suru enää tuore ole, se on sellaista ilmassa pölyhiukkasina leijailevaa, jota ei pilvisellä säällä erotakaan. Siellä se kuitenkin on olemassa, aika rakkauden jälkeen. Hän on nyt se, joka tarvitsee apua, hän on nyt se, jonka ryhti painuu vähä vähältä kumaraan.
Hän liikkuu ihmeen ketterästi, hakee minulle keittiöstä kirjeen, ja käymme sitä yhdessä läpi. Selitän, mitä mikäkin tarkoittaa, vilkaisen vaivihkaa kelloa. Minun pitäisi jo mennä. Hymyilen ja kysyn, voinko auttaa vielä jossain. Hän vastaa hymyyn ja sanoo, ettei tarvitse, kaikki oli tässä. Jää riittämätön olo, vaikka tiedän, että se, mitä tunnen täällä, ei ole minun korvattavissa, ei kenenkään muunkaan. Tummanpuhuvat kulmakarvat katsovat minua kuvasta olohuoneen pöydällä lähtiessäni.
Lue myös:
