Pellavaverhojen välistä

Iltapäivä viipyilee hellettä hipoen. Kun kurvaan autolla pihaan, asiakkaani jo avaa oven, vilkuttaa. Hän on odottanut minua aikaisesta aamusta saakka.

Mostphotos

Rouvan luona ei ole paljon tehtävää. Lääkkeet ovat kunnossa ja jääkaapissa on ruokaa. Talo hohtelee puhtauttaan, sohvatyynyt ovat siistissä rivissä ja maljakossa kesän kukkia sommiteltuna. Vointi on ennallaan.

Istun koristeellisen tuolin reunalle häntä jututtamaan, oikeasti se taitaa olla tärkeintä. Hyvin hän pärjää, kaikki hoituu kyllä. Lapsetkin käyvät välillä, soittavat melkein joka päivä. Rouva kertoo iloisesti heidän kuulumisiaan, ei niinkään omiaan, ei niissä ole kerrottavaa. Kaikki on hyvin.

Kun kohteliaat kuulumiset on vaihdettu, sanojen väli harvenee ja täyttyy hiljaisuudella. Rouvan katse alkaa harhailla pitkin lattiaa. Mietin, kuinka pitkiä hänen päivänsä mahtavatkaan olla, kuinka monta kertaa hän pyyhkii pölyjä ja kohentaa tyynyjä viikon aikana vain jotakin tehdäkseen. Kuinka monta kertaa hän on vuosien varrella kysynyt, joko hän pääsisi palvelutaloon, onko hän vieläkin liian hyväkuntoinen sinne?

Rouva nousee ja kulkee ikkunaan. Menen hänen vierelleen, rupatellaan säästä.

Siinä me seisomme ikkunalla vieretysten, tiirailemme pellavaverhojen välistä pihamaata ja metsänreunaa. Ei niitä nyt näy, hän sanoo hiljaa. Odotin tämän tulevan. Mietinkin, onko tänään sellainen päivä. Kysyn ketä hän tarkoittaa, olen mukana hänen kokemuksessaan. Sitä tyttöä, joka istuu liiterin portailla ja niitä outoja miehiä metsän tuntumassa. Joka päivä ne ovat siellä, varmasti ovat.

Seisomme hiljaa, tunnen miten mieltä etäisesti hiertävä epävarmuus saa ryppyisen käden puristamaan verhoa. Silitän hänen selkäänsä, etsin sanoja ja tunnen avuttomuutta.

Ne tulivat pari vuotta sitten keväällä, pian sen jälkeen, kun tutut rutiinit ja sosiaaliset kontaktit rajoittuivat olemattomiin koronan vuoksi. Kun yksinkertaisesta elämästä tuli yksitoikkoista, harmaasta tummempaa. Ne määriteltiin harhoiksi ja saatiin lääkityksellä hallintaan melkein, mutta ei kokonaan. Niitä pidetään harmittomina. Ei hän itseään vahingoita, tai toisia, sanotaan.

Minä kuitenkin mietin, kuinka paljon mielellä on voimaa, mitä kaikkea yksinäisyys ja turvattomuuden tunne saavat aikaan. Kuinka paljon toivoisi äänettömyyden keskelle elämää, joka peittäisi alleen metsän reunan hahmot. Miten ihmisten läheisyys ehkä korvaisi lääkkeet tai ainakin auttaisi, ja kuinka karulta tuntuu, että sitten vasta saa paikan muualta, kun vointi huononee. Ymmärrän miksi, mutta surua se ei poista.

Ohjaan rouvan huomion lopulta toisaalle. Puhumme saunan lämmityksestä. Jaksatko varmasti kantaa ne polttopuut? Mennäänkö katsomaan, näytäpä minulle. Käännämme selkämme ikkunalle, pellavaverhot asettuvat paikalleen maiseman eteen.

Käynti on liian pian ohi. Viikon päästä sitten taas, rouva varmistaa vielä. Hymyilen ja nyökkään, sitten taas. Käännän katseeni lenkkarieni nauhoihin. Minua itkettää, kun ajattelen hänen edessään olevaa viikkoa. Tänään päivän katkaisi käyntini, huomenna ei sekään. Toivottavasti joku edes soittaa.

Sade ropisee talon peltikattoon. Pihassa auringonkukat eivät taivu. Sitkeitä ovat niin kuin hänkin.

Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Rautarouva

Postikortti

Mutta suurin niistä on rakkaus