Vanhojen laajat näköalat

Vanheneminen on vapautumista, kirjoittaa yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä.

Kuva: Mostphotos

Teksti Sirkka-Liisa Kivelä

Vanhenemisen alkuvaiheet ovat omakohtaisia kokemuksia minulle, 75-vuotiaalle naiselle. Fyysisten voimavarojen väheneminen tuo ongelmia. Yleensä jaksan toimia hidastetulla tahdilla iltapäivään saakka. Joinakin päivinä raskas paino on jumittunut kehooni koko vuorokaudeksi, ja minun on siirrettävä suunnittelemani tehtävät tulevaisuuteen. Elämä on muuttunut arvaamattomaksi. En enää tunne kehoni kestävyyttä.

Mainos

Yritän ajatella myönteisesti. Tämä vaatii oppimista. Fyysisestä ja kognitiivisesta kunnosta on huolehdittava aikaisempaa enemmän. Tekemiset on suunniteltava ja päivät jäsennettävä uudella tavalla. Jaksamisensa rajat on opittava tuntemaan. Nuoruuden kehon ja lenkkipolulla ohi kävelevien nuorten nopeuden kadehtiminen on lopettava.

Keskustelin kokemuksistani 85-vuotiaan ystäväni kanssa. Tämä ilman apuvälinettä kävelevä nainen sanoi minun olevan liian nuori ymmärtämään vanhenemista. Hän kertoi omasta kehittymisestään.

”Vuosien myötä olen oppinut luopumaan monista tehtävistä ja hyväksynyt itseni hitaana. Käyn kaupassa, laitan ruokani ja siivoan kotini. Lasitaidetyötä teen silloin, kun jaksan. Seuraan maailmaan tapahtumia lehtien, television ja radion kautta. Ystäviä vierailee luonani. Soitan muutamalle lapselleni tai lapsenlapselleni päivittäin. Tapojen muuttaminen ei ole ollut helppoa.”

Hän kertoi mietiskelyn ja muistelun tarpeen lisääntyneen. Ikkunasta avautuvan aurinkoisen maiseman, lumisateen ja räntäsateenkin katseleminen luo hänen mielessään kokemuksia yhteisyydestä menneiden sukupolvien, luonnon, maailman ja avaruuden kanssa sekä toiveita tulevien sukupolvien menestymisestä ja rauhasta. Hän tuntuu nauttivan elämänsä pienistä hetkistä.

Vanhenemista ja vanhuutta voi oppia elämällä, mutta myös teoreettisen opiskelun kautta. Viimeisten vuosikymmenten sosiaali- ja psykogerontologisiin tutkimuksiin perustuvat Tornstamin gerotranssendenssiteoria ja Eriksonin uusittu kehitysteoria ovat avartaneet minua ymmärtämään 2000-luvun iäkkäitä.

Nuorina lähdemme tavoittelemaan itsellemme asettamia, tuntemattomia päämääriä. Vanhetessamme kokoamme kuvaa itsestämme ja saavutuksistamme. Hyväksymme myös virheemme. Ikääntyminen on syvällistä psykologista kehittymistä. Tuloksena tulisi olla itsensä hyväksyvä ja itseään arvostava iäkäs, jota lähestyvä kuolema ei pelota.

Kehittymiseen kuuluu näköalojen laajeneminen. Muiden auttaminen ja yhteinen hyvinvointi nousevat uuteen arvoon. Ajattelu voi siirtyä tieteen käsitysten ulkopuolelle filosofisina, uskonnollisina tai metafyysisinä pohdiskeluina.

Vanheneminen on vapautumista. Työhön ja lasten kasvattamiseen liittyvät roolit eivät sido enää. Monet iäkkäät uskaltavat sanoa poikkeavinakin pidetyt mielipiteensä ja olla erilaisia.

Osa iäkkäistä siirtyy uudenlaiseen luovuuteen. Heidän mielikuvituksensa muuttuu lasten uskomattoman rikkaan mielikuvituksen kaltaiseksi. He keksivät mitä erilaisimpia mahdollisuuksia tulkita asioita ja tapahtumia perinteisestä poiketen. Elämänkokemus erottaa heidät lapsista. Tulkintoihin tulee syvällisyyttä ja hauskuutta – kuten iäkkäiden oma teatteritaide osoittaa.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Unien taikaa

Matka muistoihin

Runot kertovat ikääntymisestä