Barcelonan katuja kävellessäni löysin maailman kauneimman entisen sairaalan. Hospital de la Santa Creu i Sant Paul eli Pyhän Paavalin sairaala puistoineen on museoitu historiallinen paikka. Vietin tunteja ihaillen sen 27 paviljonkia, puita ja veistoksia.
Jugendtyylisiä, ruskeita, kauniisti koristeltuja rakennuksia yhdistävän puiston plataanien varjot ja niiden väliset auringonsäteet heijastivat satumaisia muotoja koristeltuihin ulkoseiniin. Keltaiset kupolikatot loistivat valossa. Rosmariinin ja laventelin tuoksu huumasi.
Lähes satavuotiaan rakennuksen suunnittelijat olivat ymmärtäneet kauneuden, luonnon, taiteen ja rauhan merkityksen paranemisessa.
Keraamiset lattialaatat, ristikkäiset holvikatot kattoikkunoineen, lasimaalaukset, lääketieteelliset symbolit, mosaiikit ja veistokset koristivat 1900-luvun alussa rakennettujen, vuoteen 2009 saakka sairaalana toimineiden rakennusten sisätiloja. Kaunis kokonaisuus upotti minut tyyneyden ja harmonian maailmaan. Katujen kiire ja äänet eivät enää tuntuneet todellisilta. Suunnittelijat ja rakentajat olivat ymmärtäneet kauneuden, luonnon, taiteen ja rauhan merkityksen paranemisessa ja kuntoutumisessa. Tekijät, joiden merkitys on tutkimusten perusteella dokumentoitu vasta 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.
Tässä ympäristössä haluaisin sairastaa, toipua ja kuntoutua. Kuvittelin itseni aivohalvauksen saaneena iäkkäänä kuntoutujana. Ensin ihailisin veistoksia ja taidemaalauksia kauempaa. Sitten kävelisin hitaasti katsomaan ja käsin koskettamaan niiden yksityiskohtia. Kävelyt puistossa täyttäisivät päiviäni. Mutta yksin en viihtyisi näissäkään tiloissa. Kuvittelin jakavani kauneuden muiden toipuvien kanssa. Leikkauksesta paranevat leikkivät lapset, tehtäviään tekevät kouluikäiset ja toistensa kanssa rupattelevat keski-ikäiset, seniorit ja vanhat jakaisivat toipumisen päivät kanssani. Valkoisissa puvuissa kulkevat hoitajat toisivat toivoa kuntoutumisesta.
Olisihan tämä ihana ympäristö kokea vanhuutensa. Miettiä mennyttä ja tulevaa. Elää nykypäivässä. Jättää myrskyt ja irtaantua kiireistä. Ymmärtää elämänsä merkitys. Uppoutua vanhenemisen laajoihin näköaloihin. Tässä ympäristössä haluaisin viedä elämäni päätökseen. Uskon satumaisen kauniin ympäristön edistävän elämän kasvuprosessin ja kypsymisen saattamista loppuun ja hyvää kuolemaa.
Olisihan tämä ihana ympäristö kokea vanhuutensa.
Kuvittelin kaikenikäisten, mitä tahansa sairautta sairastavien – eikä pelkästään kuolevien – ihailevan kanssani Pyhän Paavalin sairaalan ihmeitä. Jakaisimme yhteiset kokemuksemme. Kertoisin elämäni vaiheista minua olkapäästä tai kädestä kiinni pitäville hoitajille. Heidän empaattinen kiinnostuneisuutensa minun ja Suomen vaiheista loisi uskoa siihen, että elämälläni ja työlläni on ollut merkitystä.
Olen lukenut ja kuullut iäkkäiden positiivisista kokemuksista virtuaalisen todellisuuden tiloissa. En tiedä, voivatko keinotekoiset kuvat korvata kauniin ja tasapainoisen ympäristön merkitystä paranemiselle, vanhenemiselle ja hyvälle kuolemalle. Hyvään elämään ja hyvään kuolemaan pitäisi kuulua myös ihailun kokeminen yhdessä toisten kanssa. Ihmisten todellinen kohtaaminen.
Tämän heikkona varjona saavutettavissa olevan haavekuvani haluan jättää lukijoilleni muistoksi minusta ja ajattelustani. Sen näköalat perustuvat tutkimusten dokumentoimiin onnellisen vanhuuden edellytyksiin. SuPer-lehden kolumnien kirjoittaminen toi valoa ja toivoa elämääni niiden kymmenen vuoden ajan, jolloin olin mieheni omaishoitaja. Kiitos siitä, että sain kirjoittaa ja tavoittaa lähihoitajia. Teette arvokasta työtä kohdatessanne sairaita, vammaisia ja vanhoja ihmisiä ja kuunnellessanne heitä kiireisen ja raskaan fyysisen työn ohessa.
