Matka muistoihin

Teksti Sirkka-Liisa Kivelä

Työskentelin 70-luvun Posiolla, eteläisessä Lapissa. Olin ensin kunnanlääkäri, sitten terveyskeskuslääkäri. Työkauteni jälkeen olen käynyt tapaamassa entisiä työtovereitani ja ystäviäni vain muutaman kerran, viimeksi noin 25 vuotta sitten. Elokuun alussa tein muistelumatkan kuntaan, jossa toimin pitkään heti lääkäriksi valmistumiseni jälkeen.

Ryhmä terveyskeskuksen 70-luvun työntekijöitä kokoontui kanssani jakamaan yhteisiä muistojaan kansanterveystyön alkuvaiheista. Olimme 70-luvun työntekijöinä toteuttaneet suurta terveydenhuollon uudistusta, joka toi prevention arvostetuksi toiminnaksi, lisäsi perusterveydenhuollon työntekijöiden määrää ja nosti väestömme terveyden uudelle tasolle. Yhteiset muistomme, porukalla tekemämme työt ja yhdessä jakamamme kohtalot niittasivat meidät toisiimme. Olimme nöyrästi ylpeitä siitä, mitä olimme tehneet ja minkä yhteiskunnallisen murrosvaiheen olimme kokeneet.

Mainos

Vuodet olivat erottaneet meidät ja muuttaneet ulkonäköämme, mutta persoonallisuutemme piirteissä tunnistin entisiä vivahteita. Jokaisen sisimmässä asui edelleen se nuorekas tyttö, jonka kanssa olin työskennellyt. Menneisyys ja nykyisyys tuntuivat olevan läsnä samanaikaisesti.

Muisteluryhmämme yhteyden tunne, kollektiivinen identiteetti oli voimakas. Se perustui toistemme vilpittömään arvostukseen ja yhdessä tekemäämme tärkeään työhön.

Muisteleminen ei kuulunut suomalaisten tapoihin 70-luvulla. Pitkä sodan jakso oli ollut traumaattinen kokemus. Kansainvälinen poliittinen tilanne esti muistojen kertomisen. Samat kokemukset läpikäyneet jakoivat muistonsa lähes hiljaisuudessa. Elimme nykypäivässä ja tulevaisuudessa. Tavoitteenamme oli taloudellisesti Ruotsin tasoisen maan rakentaminen. Työ täytti jokaisen elämän.

Muisteluun suhtauduttiin varauksellisesti muissakin länsimaissa sodan jälkeen. Sitä pidettiin aivojen rappeutumisen oireena, eikä vanhusten hoidossa rohkaistu muisteluun. Vanhojen ihmisten huomio pyrittiin suuntaamaan ajankohtaisiin tapahtumiin ja tekemiseen.

Psykiatri ja gerontologi Robert N Butlerin tutkimukset ja kirjoitukset muuttivat asenteita 60-luvun Yhdysvalloissa. Butler esitti muistelun olevan luonnollista ja odotettua ikääntyessä, mitä vanhustyössä toimivat pitivät suurena helpotuksena.

Monet kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet muistelun myönteiset vaikutukset iäkkäiden mielialaan ja sosiaalisiin taitoihin. Muistelu on tullut osaksi vanhustyötä ja vanhusten hoitoa.

Nuoremmat sukupolvet kirjoittavat 1900-luvun sodista ja muusta maamme historiasta. He ovat nostaneet muistojen ja tarinoiden arvoa. On lupa kertoa menneestä. Tämä kulttuurin muutos tuo valoa ikääntyvien ja iäkkäiden elämään.

Hyvään ikääntymiseen kuuluu muutakin kuin yhteisten muistojen jakaminen. Olisi aika keskustella siitä, mitä katsomme kuuluvan tasapainoiseen vanhenemiseen ja onnelliseen vanhuuteen. Iäkkäiden määrän nopea kasvu ja vanhusten hoidon epäkohdat edellyttävät 2020- luvulle päivitettyä ikääntymispolitiikkaa ja vanhusten hoidon kokonaistarkastelua. Sitä, miten ihmisarvoinen elämä taataan jokaiselle ikääntyvälle ja iäkkäälle hyvinvointiyhteiskunnassa.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Unien taikaa

Vanhojen laajat näköalat

Runot kertovat ikääntymisestä