Iäkkäät tietävät, että elämää opitaan tekemällä valintoja, kokemalla ja vetämällä johtopäätöksiä

60-luku

Kuva: Mostphotos

Teksti Sirkka-Liisa Kivelä

Luin kevättalvella ilmestyneen taistolaisuudesta ja siitä irtaantumisesta kertovan Lauri Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin. Se oli minulle kurkistus omiin yliopistovuosiini, vaikka en kuulunutkaan taistolaisten ryhmään. Nuoriso politisoitui 60-luvulla, ja vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelun politiikka oli voimakasta. Olen elänyt tuon ajan, ja lukeminen nosti mieleeni monia muistoja ja ajatuksia.

Hokkanen oli kouluvuosinaan liittynyt äärimmäisiin vasemmistolaisiin ja toiminut erittäin aktiivisesti taistolaisuudeksi kutsutun poliittisen liikkeen parissa. Tästä ryhmästä irtaantumisensa jälkeen hän on kriittisesti pohtinut syitä, jotka johtivat hänen ja monen muun nuoren poliittiseen kapinointiin 60- ja 70-luvuilla. Hän on halunnut ymmärtää nuoruuttaan.

Kirja on noin 70-vuotiaan henkilön tilinpäätös nuoruudestaan. Se on itseään ymmärtävää muistelua eli omakohtaisten tunteiden ja kokemusten syvällistä tarkastelua kytkettynä sodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Mainos

Olin unohtanut nuorison raastavat 60-luvun taistelut. Lukiessani kirjaa tunsin olevani ulkopuolinen tarkkailija. Tuon ajan tapahtumat olivat mielessäni vain osa maamme historiaa, jolle jopa nauroin. Hokkasen tavoin minäkin huomasin ymmärrykseni ja suvaitsevaisuuteni lisääntyneen vuosien myötä.

Hokkasen ja omien kokemusteni pohtiminen toi mieleeni Anni Korpelan runossaan (1984) kuvaaman nuoruuttaan muistelevan vanhenevan ihmisen lauseet: Mitä vähemmäksi päivät minussa hupenevat ja vanhenen, sitä vähemmän tärkeiltä tuntuvat monet asiat, ja melkein naureskelen, kun muistan, miten joskus on ollut tärkeää tuo sekä tää. Humoristinen sävy värittää tämän mennyttä elämäänsä muistelevan iäkkään mietteitä. Huumori helpottaa hyväksymään aikaisempaa omaa toimintaansa.

Nuoret ovat osallistujia. Heillä ei ole sivustakatsojalle vaadittavaa elämänkokemusta. Iän karttuminen tuo kokemusperäisen mahdollisuuden olla samanaikaisesti sekä osallistuja, toimija että sivustakatsoja, tarkkailija. Tarkkailla myös seuraavien sukupolvien tekemistä. Ja ymmärtää heitä oman elämänsä perusteella.

Iäkkäät tietävät, että elämää opitaan tekemällä valintoja, kokemalla ja vetämällä johtopäätöksiä. He ymmärtävät ulkopuolisten autoritaaristen määräilyjen olevan turhia. Kokemansa ja oppimansa perusteella isovanhemmat ja iso-isovanhemmat saattavat kasvattajina toimia hienovaraisemmin kuin lasten omat keski-ikäiset vanhemmat ja siten edistää lasten ja nuorten kasvamista ja oppimista.

Tarkkailun, ulkopuolisuuden ja ymmärtämisen lisääntyminen vanhetessa ei kuitenkaan ole vain myönteistä. Se saattaa johtaa tekojen puutteeseen. Iäkäs voi jäädä ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun ja toiminnan tarkkailijaksi.

Yhteiskunnassa on puutteita, joiden korjaamiseen tarvitaan iäkkäiden kokemusta, ääntä ja toimintaa. Iäkkäiden on oltava myös kannanottajia ja toimijoita. Heidän on osallistuttava, ja heidän puheensa ja kannanottonsa on otettava huomioon.

Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Vanha ihminen ei koe olevansa vain yksi – Iäkäs kulkee sukupolvet mukanaan

Surun tunteet ovat yksilöllisiä – vanhusten hoito on taitolaji, joka vaatii tunteiden monimuotoisuuden ymmärtämistä

Ikäihmisten tietojen puute luo eriarvoisuutta – sosiaalisen tuen mahdollisuuksista tulee kertoa