Opiskelija tulee – voi itku vai jippii? Lähihoitajaopiskelijan ohjaus on tilaisuus oppia

lähihoitajaopiskelijan ohjaaminen

Opiskelijan ohjaus on myös lähihoitajalle tilaisuus oppia ja tarkastella omia toimintatapoja, kirjoittaa Hanna Jokinen. Kuva: Ingimage

Teksti Hanna Jokinen

Lähihoitajaksi opiskelu on suuressa murroksessa, ja samalla työpaikoilla tapahtuva ohjaaminen muuttuu niin vauhdikkaasti, ettei aktiivisinkaan ohjaaja tahdo pysyä perässä. On tullut muutoksia myös siihen, etteivät työyksiköt enää saa rahallista korvausta työssäoppimisesta.

Moni muutos, jatkuva kiire työssä ja muutenkin uupumispisteen rajamailla taistelu valitettavasti heijastuu usein asenteisiin opiskelijoita kohtaan. Opiskelijat tulevat myös entistä enemmän raakileina kentälle. Heillä saattaa olla puutteita jopa ihan perustiedoissa siitä, miten työelämässä ollaan.

Yhdessä tämä kaikki muodostaa usein kombon, jossa on melkoista tuuripeliä, millaisen työssäoppimisen kokemuksen opiskelija saa. Onko vastassa burn outin partaalla kiikkuva, oman työmotivaationsa kanssa kamppaileva ohjaaja vai joku, jolle opiskelijan ohjaaminen on kivaa vaihtelua ja isosti sydämen asia.

Mainos

Jokaista meistä varmasti vähän jännittää, millainen nuori tai vähän vanhempi opiskelija kanssamme seuraavat viikot kulkee. Onko arka vai räväkkä? Alalle soveltuva vai täysin väärässä paikassa väärään aikaan? Löytyykö oma-aloitteisuutta vai onko jakso ohjaajalle yhtä kivireen vetoa alusta loppuun?

Osa meistä hoitajista ei koe ohjaamista ollenkaan omaksi hommakseen, vaikka se yksi osa duuniamme onkin. Samoin hierarkiasta voi olla monta mieltä. Valitettavasti osa meistä jo valmistuneista tuntuu ajattelevan opiskelijaa yhä juoksupoikana ja likaisten duunien robottina. Onneksi valtaosa kuitenkin jo tiedostaa, että pelkästään eritepyykkiä pesemällä tai pöytiä pyyhkimälle ei kasveta hoitotyön rautaiseksi ammattilaiseksi.

Toivoisin, että yhä useammin voisimme nähdä opiskelijan mahdollisuutena oppia itse.

Toivoisin, että yhä useammin voisimme nähdä opiskelijan mahdollisuutena oppia itse. Saamme muutamaksi viikoksi lainaan työparin ja parhaimmillaan varsinaisen kultakaivoksen täynnä uusinta tietoa ja osaamista. On meistä itsestämme kiinni, saammeko nämä nuput puhkeamaan kukkaan vai kuihdutammeko ne heti alkuunsa.

Ohjatessamme joudumme itsekin tutkailemaan omaa tapaamme tehdä työtä. Muistammeko itse aseptiikan vai lipsuuko se jossain kohtaa? Maltammeko antaa asiakkaan yrittää ensin itse, vai menemmekö heti tekemään hänen puolestaan? Kirjaammeko huolellisesti ja ymmärrettävästi, vai tuleeko kiireessä oikaistua niin, että jotain oleellista jää puuttumaan?

Kun uuden hoitajakokelaan silmät seuraavat herkeämättä jokaista ohjaajan liikettä, on syytäkin vähän hikoiluttaa. Jokaiselle meistä, oli kilometrejä hoitajauran mittarissa vähän tai paljon, tekee hyvää joutua miettimään uudelleen ja uudelleen, ovatko omat taidot ajan tasalla.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Olemmeko tyttöjä vai naisia – miksi emme osaa selvittää vaivaavia asioita kasvotusten?

Uuden kalenterin taika – Voisiko hyvinvoinnin tavoittelu näkyä meidän hoitajien tulevissa kalenterimerkinnöissä?

Mitkä luottari-vaalit? EVVK! – Tässä maailman ajassa ei kuitenkaan ole yhdentekevää, kuka luottarin pallilla keikkuu