Ensin ovenrakoon ilmestyy iso, kiharainen tukka. Sitten ovi raottuu enemmän ja emäntä paljastuu koko viehkeässä värikylläisyydessään.
– Tervetuloa, sanoo lämpimästi Maimu Brushwood, omaa sukua Huolirinta, ja puristaa kättä. Rannekorut helähtävät iloisesti, kun Maimu esittelee Helsingin Alppilassa sijaitsevan pikkuruisen jalkahoitolan tiloja. Seinillä on maalaustaidetta. Tilaa hallitsee vaaleanpunainen tuoli, johon känsistä kärsivä tai muuten vain jaloilleen hyvää hoivaa kaipaava saa istua.
Tänään on tarkoitus keskustella hoitamisesta ja taiteesta. Niistä sanoista tulee paikan nimikin Hoi-Tai.
– Hoitotyötä ja taidetta yhdistää vuorovaikutus, mutta myös empatia ja yhdessä ihmettely. Vuorovaikutus yleisön kanssa korostuu esiintyessä, esitys tehdään yhdessä heidän kanssaan. Samalla tavalla hoitotyössä hoitaja on koko ajan vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Ei asiakas, potilas tai mikä nyt kulloinkin onkaan oikea termi, ole mikään passiivisena makaava kohde.
Valokuvaaja on saanut kuvansa otettua ja Maimu riisuu peruukkinsa. Alta paljastuu lähihoitaja ja kuvataiteilija Timo Tähkänen, 36. Maimu on drag-hahmo, yksi Timo Tähkäsen taideteoksista.
– Parhaimmillaan taide ja hoitotyö ovat yhdessä elämistä, saman kokemista, sanoo Tähkänen, nyppää irtoripset pois ja pesee poskipunat lavuaariin.
Vanhakin saa vain katsoa
Lähihoitaja Timo Tähkänen on tehnyt pitkään taidetta ja hoivaa rinnakkain. Hän on miettinyt omaa ammattilaisen rooliaan pohjamutia myöden, sillä hoitajana hän on kuullut olevansa vähän liian taiteilija ja taiteilijana vähän liian hoitaja. Hoivataiteilijan nimekekään ei aina ole ollut pelkkä kehu. Potilaita roolien ristiriidat eivät ole häirinneet, mutta jotakin työkaveria joskus.
”Jos minä menen taidenäyttelyyn, ei minua kukaan siellä vaadi itse maalaamaan. Miksi vanhan ihmisen kokijuutta ei arvosteta?”
Tähkänen on tehnyt niin paljon, että ei pelkää kyseenalaistaa. Kulttuurin tuomisesta hoitolaitoksiin puhutaan nyt paljon. Oman näköinen vanhuus on pop ainakin hankepapereissa, mutta Tähkänen kysyy, toteutuuko se todella, ja jos toteutuu, kenen ehdoilla?
Tähkästä esimerkiksi ärsyttää, kun vanhat ihmiset pitäisi aina saada osallistumaan.
– Mikä riemuvoitto se on, että joku 95-vuotias, joka ei eläissään ole taiteen kanssa ollut tekemisissä, saadaan maanittelemalla piirtämään paperille jotakin? Siinä sitten porukalla ihastellaan ympärillä ja otetaan valokuva. En ymmärrä sellaista. Jos minä menen taidenäyttelyyn, ei minua kukaan siellä vaadi itse maalaamaan. Miksi vanhan ihmisen kokijuutta ei arvosteta, sitä, että hän nauttii katsomalla ja olemalla paikalla tilanteessa?
Toinen Tähkäsen periaate on vapaaehtoisuus. Taiteen ja tekemisen äärellä ei kenenkään tarvitse olla välttämättä tai sen takia, että meillä nyt järjestetään hieno tapahtuma. Kun Maimu Brushwood menee palvelutaloon esiintymään, kaikki saavat tulla katsomaan, mutta kenenkään ei ole pakko.
– Jos muistisairas vanhus sattuu olemaan sinä päivänä levoton, hän tuskin pystyy keskittymään esitykseen tai taide-elämykseen. Tilanteesta täytyy aina päästä pois, jos haluaa.
Tähkänen sanoo ääneen senkin, että aina ei onnistu. Vaikka henkilökunnalla olisi kuinka yritystä ja innostusta, kulttuurivartti voi tyssätä alkumetreille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ikinä pitäisi mitään järjestää.
– Joku maalaus on parempi, joku huonompi. Sama se on tapahtumien järjestämisessä. Toisinaan hoitajana joudun huomaamaan, että taide jääkin taka-alalle, ja silloin se saattaa tuntua epäonnistumiselta. Yleensä käy kuitenkin niin, että me yhdessä yhteisönä jollakin tavalla onnistumme pelastamaan tilanteen.
Hienointa hoitotyön ja taiteen rajalla ovat pienet kohtaamiset. Kun vanhus joskus yllättäen kokee voimakkaasti taideteoksen äärellä, myös hoitaja ja taiteilija muistavat, että työ on tärkeää.
– Mietin usein, että vanhusten parissa tekemäni taiteellinen työ antaa minulle enemmän kuin mitä itse pystyn antamaan heille.
Vanhustyössä voi olla vertainen
Taide ei ollut Timo Tähkäsen lapsuudenkodissa erityisesti läsnä. Hän oli kuitenkin aina kiinnostunut luovasta tekemisestä. Heinolalaispoika piirteli aikansa kuluksi ja vei vesivärien vesiä ulos, jotta näkisi kuinka kauniisti ne levisivät pihaan.
– Jälkeen päin ajateltuna se oli installaatio, vaikka ei sitä silloin kukaan sellaiseksi sanonut.
Lukion jälkeen Tähkänen lähti taidekouluun Imatralle. Hän virnistää olleensa niin nuori, ettei ajatus leipänsä tienaamisesta tullut mieleen. Luomisen palo oli vahva. Arki valkeni vasta valmistumisen jälkeen.
– Huomasin jossakin vaiheessa, että ikäisilläni ihmisillä rupesi olemaan työpaikka, asuntolaina ja perhettä, minulla vain kulahtaneet pensselini. Joku toinen olisi siinä tilanteessa lähtenyt taiteilijaresidenssiin ulkomaille, mutta minä lähdin lähihoitajakouluun Lappeenrantaan, sanoo Tähkänen ja nauraa.
Hoivavietti ja auttamisen halu ovat aina olleet osa Tähkästä. Lähihoitajaksi häntä houkutteli yhteisöllisyys ja elämän opiskeleminen.
– Koin siinä elämänvaiheessa olevani ehkä jotenkin irrallani muista ihmisistä. Samat asiat, jotka ajoivat minut taiteeseen, kutsuivat myös hoitotyöhön. Haluan auttaa, parantaa maailmaa ja tehdä hyvää. Taiteilija työ ja hoitajan työ ovat molemmat mielestäni kutsumusammatteja.
Lähihoitajaksi häntä houkutteli yhteisöllisyys ja elämän opiskeleminen.
Lähihoitajan opinnoissa hän suuntautui vanhustyöhön, eikä juuri miettinyt muita vaihtoehtoja.
– Se on minulle luontaista. Koen, että vanhusten kanssa pystyn olemaan vertainen ja täysin oma itseni.
Lähihoitajaopintojen jälkeen taideopinnot jatkuivat ja niiden rinnalla hoitajan keikkatyöt. Tähkänen muutti Helsinkiin ja valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi. Vuonna 2015 hän sai Suomen Kulttuurirahaston kolmivuotisen Taidetta hoitolaitoksiin -apurahan ja työskenteli taiteilijana Kinaporin palvelukeskuksessa muistisairaiden vanhusten parissa. Sen jälkeen hän täydensi lähihoitajan opintojaan jalkahoitajan ammattitutkinnolla. Nyt meneillään on hierojaopinnot.
– Sinnikkäästi kutsun itseäni taidemaalariksi, vaikka maalaaminen voi olla niin monenlaista: performanssi tai installaatio esimerkiksi. Olen aina halunnut yhdistää molemmat ammattini ja kaiken osaamiseni. Se ei ole ollut ihan yksinkertaista, mutta nyt omassa yrityksessäni se on mahdollista.
Lähihoitaja näkee kokonaisuuden
Timo Tähkänen on uupunut hoitotyössä kaksi kertaa. Välillä hän ajatteli jo jättävänsä alan kokonaan ja keskittyvänsä vain taiteeseen. Sitten hän joutui toteamaan, että taide ei yksistään riitä. Hän haluaa myös hoitaa.
– Olen miettinyt paljon sitä, miksi uuvuin. Osittain se johtui varmaankin tietyistä omista luonteenpiirteistäni, mutta syitä on myös alan rakenteissa.
Väen vähyys on selkeä ja kuormittava ongelma.
– Tästä puhutaan nyt niin paljon, että se on melkein jo klisee, mutta sanon sen silti, koska se on totta: Hoitajia on liian vähän. Siitä seuraa, että vuorossa olevat eivät ehdi tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat ja osaisivat.
”Keskustelu tuntui päätyvän joka kerta jotenkin lähihoitajiin. Vastuu valui johtoportaasta aina alemmalle tasolle.”
Asenteet ja esimiestyö vaatisivat tarkastelua monessa sosiaali- ja terveysalan työpaikassa.
– Itse väsyin myös hoitajien syyllistämiseen. Julkisuudessa kerrottiin jo uupumiseni aikoihin muutama vuosi sitten kauhutarinoita, kuinka huonosti vanhuksia kohdellaan. Keskustelu tuntui päätyvän joka kerta jotenkin lähihoitajiin. Vastuu valui johtoportaasta aina alemmalle tasolle. Kuitenkin kohtasin työssäni koko ajan ammattitaitoisia ja erittäin hyviä hoitajia, jotka pitivät työstään ja hoitivat parhaalla mahdollisella tavalla.
Hyvinvoinnista, elintavoista ja terveydestä puhutaan hoiva-alalla paljon. Ne ovat työn perusasioita ja koko ajan läsnä. Usein hyvinvointia halutaan edistää määräyksillä ja kielloilla, ja se on Tähkäsen mielestä aivan turhaa.
– Olen joskus ollut tilanteessa, jossa taloon juuri tullut hoitaja pohtii, voiko tuolle vanhukselle tarjota suklaata. Hyvänen aika! Vastasin, että kysy häneltä itseltään. Se ihminen on elämänsä aikana syönyt suklaata varmasti ihan helvetisti. Miksi nyt pitäisi lopettaa sen takia, että hän asuu ryhmäkodissa? Suklaakin tekee välillä ihmiselle hyvää.
Ihmisessä ei pitäisi aina katsoa vain vammoja, vaivoja ja vanhuutta.
– Lähihoitaja on yleensä se, joka on vierellä ja läsnä, ja näkee ihmisen kokonaisuutena. Ihmisen hyvinvoinnin ymmärtäminen kokonaisuutena on nimenomaan lähihoitajan arvokasta ammattitaitoa, joka opitaan jo lähihoitajaopinnoissa ja josta pitäisi puhua paljon enemmän.
Ihanan Maimun
huonot runot
Hoitajan ja taiteilijan roolien ristipaineissa syntyi kolme vuotta sitten Tähkäsen drag-hahmo Maimu Brushwood, omaa sukua Huolirinta. Hän on koruja ja värikkäitä sukkahousuja rakastava rouva: runonlausuja, sadunlukija ja hoivataiteilija, joka sai heti ensiesiintymisensä jälkeen kiittävää palautetta sekä Kinaporin palvelutalon asukkailta että henkilökunnalta.
– Minulla oli ollut jo pitkään pöytälaatikossa drag-harrastus ja huonoja runoja. Kinaporissa tunsin välillä, että taide jäi hoitajana olemisen jalkoihin. Ratkaisin asian niin, että tein itsestäni taideteoksen. Halusin tulla näkyvämmäksi. Minulla oli myös suoraan sanomisen tarve. Yhtenä kesäiltana palaset vain loksahtivat kohdalleen ja Maimu syntyi.
Maimulla ei ole suoranaista esikuvaa, mutta hahmoa ovat inspiroineet monet suomalaiset naistaiteilijat, esimerkiksi Ritva Sorvali. Timo Tähkänen kuvailee Maimua alter egokseen.
– Maimu ei oikeastaan ole mikään rooli, vaan se olen minä siellä hahmon takana. Maimussa omat luonteenpiirteeni korostuvat. Jos minä olen surullinen, Maimu on surullisempi, ja jos minä olen iloinen, Maimu on iloisempi. Maimu on miellyttävä, mutta hän ei erityisesti halua miellyttää muita, analysoi Tähkänen.
Maimu keikkailee palvelutaloissa, tapahtumissa, juontajana, juhlissa ja tekee jalkahoitoja ja pian hierontojakin synttäriseurueille ja polttariporukoille Hoi-Tai-hoitolassa. Maimu on usein hiukan huolissaan maailman tilanteesta, haluaa puuttua asioihin ja puhuu paljon hyvinvoinnista ja terveistä elämäntavoista, mutta myös rakkaudesta ja ikävöinnistä. Esitystä ei ole ennalta käsikirjoitettu.
– Maimu puhuu, tekee huomioita ja näyttää tunteensa esiintyessään. Se on reagointia, ehkä jotakin sukua klovnerialle. Esitys syntyy yhdessä yleisön kanssa. Joskus tuntuu, että se mitä tapahtuu runojen välissä on tärkeämpää ja enemmän esitystä kuin itse runot.
Tähkänen sanoo moneen kertaan, että Maimun runot, ne ovat oikeasti huonoja. Maimu ei niitä häpeile.
– Maimu kannustaa, että kuka tahansa saa tehdä. Minäkään en halua, että taiteilijana nostan itseni jollekin jalustalle ja muut katsovat töitäni ihaillen. Ennemminkin haluan välittää taiteellani ajatuksen, että kaikki pystyisivät tähän.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran SuPer-lehdessä 4.12.2019.
