Valikoiva puhumattomuus eli selektiivinen mutismi on lapsuudessa tai nuoruudessa alkava, sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä ahdistuneisuushäiriö.
– Puhuminen onnistuu usein kotona ja läheisille ihmisille, mutta on johdonmukaisesti vaikeaa tietyille henkilöille ja tietyissä tilanteissa, esimerkiksi päiväkodissa, koulussa, harrastuksissa ja lääkärillä käydessä. Puhuminen voi olla vaikeaa myös sukulaisille ja tuttaville, kertoo lastenpsykiatri Mia Sarvanne.
Yleensä oireet alkavat päiväkoti-ikäisenä, 3-5-vuotiaana. Valikoiva puhumattomuus on harvinainen vaiva, mutta eniten sitä esiintyy päiväkoti-ikäisillä ja alakoululaisilla. Jonkin verran hoitoon hakeutuu myös nuoria. Valikoiva puhumattomuus on yleisempää tytöillä kuin pojilla, ja se oireilee eri tavoin. Siinä missä yksi ei juttele koulussa opettajille, eikä oppilaille, toinen pystyy puhumaan vain opettajille tai ainoastaan muille oppilaille.
Trauma ei yleensä ole syy
Tutkimus ja tieto ovat lisääntyneet parinkymmenen vuoden aikana, mutta valikoivan puhumattomuuden taustasyitä ei ole selvitetty täysin.
– Taustalla voi olla perinnöllisiä tekijöitä, tiettyjä temperamenttipiirteitä, kasvuympäristöön liittyviä tekijöitä tai kehityksellisiä vaikeuksia. Yksi kuormitustekijä on kaksi- tai monikielisyys, sanoo Sarvanne.
Valikoivaa puhumattomuutta on selitetty myös tunnesäätelyteorialla. Tämän teorian valossa kyseessä voisi olla tunnesäätelyn strategia, jossa puhumisen välttäminen on keino vähentää emotionaalista aktivaatiota stressaavissa tilanteissa. Myös valikoivan puhumattomuuden ja autismikirjon välistä yhteyttä sekä mahdollisia, yhteisiä taustatekijöitä on alettu tutkia.
– Autismikirjon piirteet voivat olla puhumattomuusoireiden taustalla, mutta välillä autismikirjon häiriötä epäillään silloinkin, kun kyse on ahdistusperäisestä jähmettymistaipumuksesta päiväkoti- ja koulutilanteissa, Sarvanne huomauttaa.
Lapsuudessa koettu, stressaava tai traumaattinen kokemus on mahdollinen, mutta harvinainen syy puhumattomuuteen.
Valikoivasti puhumaton lapsi tarvitsee aikuisten tukea ja rohkaisua sosiaalisissa tilanteissa.
– Puhumattomuus on yleensä osa laajempaa oirekuvaa, jota on tärkeää selvittää tarkemmin. Muut pelko- ja ahdistusoireet ovat tavallisia ja aistiyliherkkyydet mahdollisia. Monilla on vaikeutta syödä tai käydä vessassa päiväkodissa tai koulussa. Lähes puolella lapsista on ainakin lieviä, kielellisiä erityisvaikeuksia, Sarvanne sanoo.
Keskustelua kuvin tai piirtäen
Puhumista on mahdollista harjoitella pienin askelin. Painostamisen sijaan lasta tai nuorta tulisi kannustaa esimerkiksi osallistumaan ryhmätyöskentelyyn ja tekemään vuorovaikutusaloitteita. Moni innostuu kommunikoimaan kuvien, piirtämisen tai kirjoittamisen kautta.
– Toisaalta puhuminen on yleensä sitä vaikeampaa mitä enemmän ihmisiä on paikalla. Siksi lapselle tai nuorelle olisi hyvä tarjota mahdollisuus kahdenkeskisiin hetkiin, jolloin keskitytään johonkin häntä kiinnostavaan tekemiseen, Sarvanne vinkkaa.
Tärkeintä on muistaa, että puhumattomuusoire ei yleensä helpota itsekseen, vaan lapsi tai nuori tarvitsee aikuisten tukea rohkaistuakseen puhumaan. Mitä pidempään puhumisen vaikeus jatkuu, sitä vaikeampaa on toimintatapojen muuttaminen. Hoito- ja tukitoimet tulisi käynnistää jo varhain.
– Puhumaton lapsi tai nuori menettää päivittäin monia tilaisuuksia harjoitella sosiaalisia sekä keskustelun ja kerronnan taitoja. Varhain toteutettu, onnistunut hoito tukee lapsen kasvua ja vähentää myös ahdistuneisuus- ja mielialaoireita nuoruusiässä, Sarvanne summaa.
Jutussa käytetty lähteenä myös aikakauskirja Duodecimin artikkelia ”Valikoiva puhumattomuus; haasteena lapsen vaikeneminen”, 2013. (Teemu Lämsä ja Ritva Erkolahti)
Puhumisen harjoittelua pienin askelin
1) Selvitä, minkälaiset asiat vaikeuttavat tai helpottavat puhumista. Kuinka lapsen tai nuoren eteneminen voidaan suunnitella siten, ettei hän koe tilanteita ylivoimaisen ahdistavina, vaan saa onnistumisen kokemuksia koko työskentelyn ajan?
2) Tarjoa mahdollisuus kommunikoida piirtäen, kirjoittaen tai esimerkiksi kuvia näyttämällä. Vaihtoehdot tulee mukauttaa lapsen ikään ja osaamiseen.
3) Järjestä mahdollisuus lyhyisiin, kahdenkeskisiin hetkiin, joiden aikana tehdään jotain lapselle mieluisaa. Kannusta aloitteellisuuteen vuorovaikutuksessa.
4) Kerro lapselle, että hän ei ole ainoa, jolla on vastaavia vaikeuksia. Ei ole poikkeuksellista, että puhuminen vieraassa ympäristössä tuntuu vaikealta. Vaikeudet tulevat helpottamaan.
5) Tarjoa turvallisuuden kokemusta vahvistavia tukitoimia. Vältä kielteistä vahvistamista, eli kokemuksia, joissa lapsi huomaa puhumattomuuden helpottavan ahdistusta.
6) Terveydenhuollon ammattilaisten, varhaiskasvatuksen ja opetustoimen piiristä tulisi löytyä työntekijöitä, jotka ovat perehtyneet puhumisen helpottamiseen kehitettyihin menetelmiin.
7) Terveydenhuollon ammattilaisten tulee ohjata lapsi ja perhe tarvittaessa tuen piiriin. Ilman hoitoa puhumattomuusoire helpottaa yleensä vuosien kuluessa, mutta heikentää usein pärjäämistä koulussa ja työelämässä. Varhainen hoito mahdollistaa nopeamman toipumisen.
Lähteet: lastenpsykiatri Mia Sarvanne / mielenterveystalo.fi
Joskus sanat löytyvät eläimen avulla
Eläinavusteiset ja muut luovat, toiminnalliset työskentelytavat voivat auttaa lasta tai nuorta rentoutumaan ja lisäämään valmiutta puhua. Terapeutin tai työntekijän tietotaito puhumisen helpottamisen keinoista on tärkeää ja tukee puhumistavoitteiden saavuttamista.
