Hulluus on Anna Kinnusen mukaan tätä nykyä hyväksytty ja käypä käsite niin kulttuurin tutkimuksessa kuin yleisessä keskustelussakin. Kaunistelematon sana kertoo tarpeesta tuoda aikaisemmin piiloteltu asia päivänvaloon sellaisena kuin se on.
– Samaan tähtää Suomessa vuodesta 2014 järjestetty Mad Pride, mielenterveyskuntoutujien vastine homojen Gay Pride -tapahtumalle. Molemmissa tarkoituksena on vähentää poikkeavuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja, Kinnunen sanoo.
Hän setvii viime joulukuussa tarkistetussa väitöstutkimuksessaan mielen sairastamisesta esitettyjä käsityksiä 1900-luvulta 2000-luvulle. Aineistona ovat muun muassa suomalaiset kansankertomukset ja sairauskertomukset.
Vakava sairaus ei sovi terveyskeskusteluun
– Nykyään keskustellaan valtavan paljon normaaliuden ja poikkeavuuden rajoista, ja mielenterveysongelmiin suhtaudutaan avoimemmin kuin koskaan ennen, Kinnunen sanoo.
Avoimuudella on kuitenkin rajansa. Keskustelun keskiössä on nimenomaan mielenterveys; vakavat mielenterveyden häiriöt jäävät paljon vähemmälle huomiolle.
– Terveys on nykyisin arvo numero yksi. Se määrittelee hyvän elämän ja leimaa elämänvalintoja. Tässä ilmapiirissä on paljon helpompi keskustella mielenterveydestä kuin mielisairaudesta. Vastaamatta jää kysymys, voiko vakavasti sairaana elää hyvää elämää, Kinnunen pohtii.
Kysymys nousi esiin kymmenisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneessa Prinsessa-elokuvassa. Arto Halosen ohjaama elokuva kertoo Kellokosken prinsessana tunnetusta todellisesta henkilöstä, jota hoidettiin vuosikymmenten ajan Kellokosken mielisairaalassa.
Maanis-depressiiviseksi ja skitsofreenikoksi diagnosoitu nainen uskoo olevansa prinsessa, kuninkaallinen Buckinghamin palatsista. Elämäntehtävänään hän pitää lähimmäisten auttamista.
Prinsessa-elokuva korostaa Kinnusen mielestä hienosti sitä, että ihmisessä on aina monia puolia, eikä sairaus määritä sairaan koko persoonaa. Toisaalta päähenkilön sairastaman skitsofrenian kuvaus jää elokuvassa taka-alalle.
– Voi hyvin kysyä, marginalisoiko elokuva vakavan sairauden kokemusta ja siihen liittyvää kärsimystä. Onko vaikeasta asiasta tehty meille helpommin käsiteltävä piilottamalla se kauniin tarinan taakse?
Lieviä mielenterveysdiagnooseja on paljon, ja niiden määrä kasvaa jatkuvasti. Samalla ihmiset alkavat selittää elämäänsä yhä enemmän lääketieteen kielellä.
– Esimerkiksi ujous ja sisäänpäin kääntyneisyys ovat persoonallisuuden piirteitä, joita saatetaan patologisoida eli käsitellä hoitoa vaativina vaivoina ainakin maallikkojen arkikielessä, Kinnunen selittää.
Lääketieteen kielen leviäminen maallikkojen tulkintoihin saattaa auttaa ihmisiä ymmärtämään uudella tavalla omia reaktioitaan erilaisiin elämäntapahtumiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Kinnusen mukaan se voi kuitenkin myös kaventaa normaalina pidetyn aluetta.
Ilmiö ei ole ei ole uusi. 1930-luvun mielisairaalan sairauskertomuksia tutkiessaan Kinnunen törmäsi nuoren miespotilaan kertomukseen omasta elämästään. Itsetyydytys oli tarinassa vahvasti esillä, ja tuon ajan lääketieteellistä näkemystä mukaillen mies selitti vastoinkäymistensä johtuvan juuri siitä.
– Itsetyydytys toimi järjestävänä selityksenä ja keinona ottaa haltuun omaa elämää kaikkine vaikeuksineen. Samalla se kuitenkin aiheutti vahvan poikkeavuuden kokemuksen. Eräs toinen samaan aikaan hoidossa ollut nuori mies koki itsetyydytyksestä niin kovia tunnonvaivoja, että yritti itsemurhaa.
Tänään itsetyydytyksen patologisointi lähinnä kummastuttaa. Kinnunen uumoilee, että 80 vuoden kuluttua voi tuntua yhtä kummalliselta se, että ujouden, epäsosiaalisuuden ja introverttiuden kaltaisia piirteitä saatetiin 2020-luvulla pitää hoitoa vaativina vaivoina.
Hygieniasta rotuhygieniaan
Suhtautuminen hulluteen muokkautuu Kinnusen mukaan suhteessa aikakaudelle tyypillisiin käsityksiin ihmisruumiista ja -mielestä.
Vielä 1900-luvun alussa mielenvikaisuus saatettiin tulkita taikuudella nostatetuksi vaivaksi, joka oli peräisin ihmisruumiin ulkopuolelta. Tämä tulkinta vapautti sairastuneen vastuusta.
– Hulluutta voitiin pitää myös rangaistuksena pahasta teosta. Kansankertomuksissa esiintyy toistuvasti myös kerronnan malli, jossa mielenvikaisuus on pahan palkka. Esimerkiksi murhamiesten kerrotaan tuleen hulluiksi, samoin nuorten naisten, jotka olivat rietastelleet tai torjuneet ylpeästi kosijansa, Kinnunen kuvailee.
Mielenkiintoista kyllä, nuorille rietasteleville miehille ei ollut luvassa vastaavaa rangaistusta. Hulluuden tulkintoja ja mielisairaaloita on Kinnusen mukaan käytetty kautta aikojen erityisesti naisen seksuaalisuuden hallinnan välineinä.
Lääketieteen 1800-luvulla mullistanut mikrobien löytyminen vaikutti myös hulluutta koskeviin käsityksiin. Lääketiede opetti, että lika ja siivottomuus lisäävät tartuntatauteja, ja että tehokkain ase tartuntoja vastaan on hygienia.
– Puhe tartunnasta ja hygieniasta levisi tartuntataudeista erilaisiin epäilyttävinä pidettyihin elämän ilmiöihin, kuten muotiin ja uusiin aatteisiin -ja hulluuteen. Henkisten sairauksien saatettiin ajatella tarttuvan muiden tautien tavoin, Kinnunen selittää.
Vuosisadan alun hygieniabuumin pahamaineisin tuote lienee rotuhygienia. Kansalaisaineksen rappeutumisesta huolestuneet rotuhygieenikot kiinnittivät huomionsa erityisesti hulluuteen.
– Rotuhygienia-ajattelussa kansalaisuus piti ansaita: piti olla hyvä, kunnollinen ja tuottava.
Yhteiskunnalla oli oikeus puuttua vääränlaisina pidettyjen ihmisten elämään, Kinnunen kuvailee.
Positiivinen rotuhygienia merkitsi tukitoimia niille, joiden geenejä pidettiin riittävän laadukkaina. Negatiivisessa rotuhygieniassa kelvottomina pidettyjen lisääntyminen pyrittiin estämään eristämisellä, avioliittokielloilla ja steriloinnilla.
60-luvulle tultaessa hulluus ja lähes kaikki muutkin ongelmat yhteiskunnallistuivat ja politisoituivat. Haavoitetut yksilöt alettiin nähdä yhteiskunnan uhreina. Siitä seurasi, että yhteiskunta piti muuttaa sellaiseksi, että kaikki voisivat elää siinä ihmisiksi.
60-luvulla alkaneesta kehityksestä johtaa Kinnusen mukaa suora jatkumo 90-luvulla toteutettuihin suurten mielisairaaloiden lakkauttamisiin. Tarkoitus oli hyvä: mielisairaat piti kotiuttaa laitoksista yhteiskuntaan avopalvelujen turvin.
– Valitettavasti 90-lvuun suuri lama haittasi pahasti korvaavien avopalvelujen rakentamista. Murroksen jälkitilanne jatkuu yhä: resurssit eivät ole vieläkään alun perin suunnitellulla tasolla.
Väitös: Johtolankoja hulluuteen. Tutkimus mielen sairastamiseen kytkeytyvistä kulttuurisista käsityksistä. Itä-Suomen yliopisto 2020.
