Anoreksiasta toipuva lastenohjaaja Jaana Hämäläinen: ”Lasten kanssa toimiessa ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen”

Lastenohjaajaksi valmistuva Jaana Hämäläinen sairastui anoreksiaan neljä vuotta sitten. Toipuminen on tuonut itseluottamusta ja taitoa tunnistaa omat vahvuudet.

Syömättömyys oli Jaana Hämäläiselle tapa saada kontrolli omasta elämästään. Kuva: Silvi Kaarakainen

Teksti Saija Kivimäki

Lahden satamassa tihuttaa. Harmaassa maisemassa Jaana Hämäläisen, 18, kirkkaanvärinen takki erottuu kauas. Kuvaajan toiveesta Jaana suostuu hyppimään ja heilumaan. Poseeraaminen käy hieman tottumattomasti, mutta liikkeet ovat vahvoja kuin urheilijalla.

Liikunnallinen Jaana kertoo olleensa aina. Nuorempana lajina oli telinevoimistelu, nyt juokseminen. Vesijärven maisemissa on hyvä treenata. Salilla hän kertoo käyvänsä neljästi viikossa. Viime kesänä Jaana osallistui muutamaan keskipitkän matkan juoksukilpailuun ja menestyi niissä.

– Voittaminen tuntui hyvältä, mutta jokaisen juoksun jälkeen mietin, että olisi voinut mennä paremminkin.

Tavoitteellinen harjoittelu houkuttaa mutta myös arveluttaa. Laihuushäiriöstä toipuvana Jaana tietää, että tiukka treenaaminen voisi laukaista sairauden uudestaan.

Toipuminen alkaa sairauden myöntämisestä

Syömishäiriöt ovat yleistyneet eri puolilla maailmaa ja yhä useammin sairastuneet ovat miehiä, mutta laihuushäiriötä pidetään yhä edelleen erityisesti länsimaisten nuorten naisten sairautena.

Vaikka syömishäiriöt ovat aina monisyisiä, Jaana Hämäläisen sairastumisessa on paljon laihuushäiriölle tyypilliseksi miellettyjä piirteitä: sairastuneet ovat yleensä täydellisyyteen pyrkiviä nuoria naisia, jotka harrastuksensa vuoksi joutuvat pitämään huolta painostaan.

Murrosiässä Jaana oli tunnollinen, rauhallinen ja kiltti tyttö, joka vaati paljon itseltään, piti huolta kaksoisveljestään ja vähän muustakin perheestä, vaikka oli nuorin kahdeksasta sisaruksesta, ja harrasti telinevoimistelua, jossa kiinnitetään huomiota harrastajien ulkonäköön.

Esteettisen lajin harrastaminen ei ollut sairastumisen syy, Jaana sanoo nyt.

Yläasteella hän oli ajautunut vääränlaiseen seuraan. Päihdekokeilut loppuivat perhetukikeskuksessa, mutta tilalle tuli syömishäiriö. Syömättömyydellä Jaana halusi saada kontrollin itselleen edes jossain asiassa.

Viikonloput tuntuivat raskailta, sillä silloin perhe söi yhdessä. Viikolla Jaana ei syönyt juuri lainkaan.

– Paitsi omenoita. Niitä söin joka päivä pahimpinakin aikoina.

Omenan energiatiheys on pieni, sen painosta suurin osa on vettä ja hedelmän sisältämät kuidut hillitsevät nälän tunnetta. Se sopii siis sairaalloisesti syömistään tarkkailevan ruokavalioon.

Laihuushäiriön perinnöllisyyttä on tutkittu jonkin verran, ja Jaana kertoo, että hänellä on äidin puolelta alttiutta syömishäiriöön. Hän on kuitenkin isosta sisarusparvesta ainoa, joka sairastui. Jaanan mukaan sairauteen osattu puuttua kotona eikä koulussa. Telinevoimisteluryhmästä hänet erotettiin, kun katsottiin, ettei hänen ollut enää turvallista harjoitella. Stoppi tuli lopulta kesken koulupäivän, kun hän menetti tajuntansa ja pääsi sairaalahoitoon.

Sairaala-aikaa Jaana kuvailee yksinäiseksi. Ei ollut mitään tekemistä, eikä Jaana lopulta edes halunnut, että häntä käytäisiin katsomassa.

– Tuntui niin pahalta, kun vanhemmat lähtivät ja itse jäin lukittujen ovien taakse.

Hän oli tuolloin 14-vuotias.

Lastenohjaajaopinnot ja muutto Lahteen olivat Jaanalle tarpeellinen irtiotto menneeseen. Kuva: Silvi Kaarakainen

Laihuushäiriöön kuuluu, ettei sairastunut ymmärrä omaa tilaansa. Jaana kuvailee, kuinka aliravitsemuksen takia tunsi palelevansa jatkuvasti.

– Kädet muuttuivat siniseksi, kun vain pesin niitä. Liikkuminen oli vaikeaa, enkä lopulta jaksanut pitää edes kynää kädessä.

Joistain tällaisista merkeistä Jaana viimein ymmärsi, että jonkin oli muututtava. Se vaati useamman sairaalajakson.

– Pitkään ajattelin, ettei minulla ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Kun myönsin sairauden, se helpotti saamaan apua.

Selviytymiseen tarvittiin tahdonvoimaa.

– Minulle sanottiin sairaalassa, että en tule ikinä parantumaan. Sisuunnuin siitä ja päätin näyttää, että pystyn siihen.

Laihuushäiriöstä selviäminen ei ole itsestään selvää. Vain noin puolet sairastuneista toipuu kokonaan. Osalla sairaus lievenee ja osalla kroonistuu. Lääkäriseura Duodecimin arvion mukaan noin viisi prosenttia sairastuneista kuolee joko aliravitsemuksesta johtuviin sairauksiin tai päätyy itsemurhaan.

Hieman yllättäen Jaana on sitä mieltä, että laihuushäiriö koitui hänen pelastuksekseen.

– En varmasti olisi hengissä, jos olisin jatkanut elämääni samaan malliin.

Hän kertoo, että entisestä kaveriporukasta useampi on kuollut.

Sairaus muokkaa ihmistä

Toipumisen myötä Jaana on tehnyt irtioton entiseen elämäänsä Kouvolassa. Hän aloitti lastenohjaajaopinnot Diakoniaopistossa Lahdessa, sai uusia ystäviä, ja lopulta viime syksynä muutti
kaupunkiin. Elämä helpottui ja samalla vapaa-aikaa tuli hurjasti lisää.

– Koulumatkat Lahteen olivat 70 kilometriä yhteen suuntaan. Koulupäivän jälkeen en ehtinyt enkä jaksanut tehdä muuta.

Lasten kanssa toimiminen on antanut onnistumisen kokemuksia, joihin ei liity pakonomaista tarvetta pyrkiä täydellisyyteen.

Vanhempien ja eri puolilla Suomea asuvien sisarusten kanssa hän on vain vähän tekemisissä. Painolastia on paljon, ja vaikka kuinka olisi itsenäistynyt ja muuttunut omillaan asuessa, lapsuudessa omaksutut roolit solahtavat helposti päälle.

– Kävin vanhempien luona viimeksi jouluna. En osannut ottaa rennosti vaan siivosin ja tiskasin ja koetin muiden puolesta pitää kotia hallinnassa.

Parantuminen on edennyt aaltoillen.
Välillä on tullut takapakkia, mutta nyt
Jaana suhtautuu tulevaisuuteen myönteisesti.

Stressaavissa tilanteissa tulee helposti turvauduttua vanhoihin rutiineihin. Jaanan tapauksessa se tarkoittaa syömisen rajoittamista ja liiallista treenaamista. Siksi hänen on jatkuvasti oltava tietoinen tekemisistään.

Parantuminen on edennyt aaltoillen, välillä on tullut takapakkia, mutta nyt Jaana suhtautuu tulevaisuuteen myönteisesti. Keskusteluapua hän on saanut psykiatrisen sairaanhoitajan lisäksi myös oman oppilaitoksen terveydenhuollosta.

Etäisyyden ottaminen entiseen elämään ja haitallisiin käyttäytymismalleihin on ollut välttämätöntä.

– Jos minulla on huonompi päivä, ajattelen, etten halua enää sitä vanhaa ja tsemppaan. Minulla on vahvat lihakset ja vahva sydän, Jaana sanoo nyt tervettä ylpeyttä äänessään.

Ruoasta saa nauttia

Opinnot ovat pian valmiit, ja Jaana miettii jo jatko-opintoja, fysioterapiaa tai muuta alaa, jossa voisi hyödyntää omaa innostusta liikuntaan. Hän on huolissaan siitä, miten vähän lapset liikkuvat ja haluaa myös lastenohjaajana kannustaa lapsia aktiivisuuteen.

Opintoihin kuuluvassa työharjoittelussa hän kohtasi alakouluikäisen lapsen, jolle syöminen oli vaikeaa. Häntä Jaana osasi omien kokemustensa pohjalta rohkaista oikealla tavalla.

– Huomaan herkästi, jos joku muuttuu syömistilanteessa ahdistuneeksi. Jos joku ei syö mitään tai ottaa tosi vähän ruokaa, mietin herkästi, että siinä saattaa olla jotain taustalla.

Pakottaminen on Jaanan mielestä kamalinta. Sitä hän kohtasi itsekin laitoshoidossa.

– Ei se onnistu. Siitä tulee vain kiukku, että en varmana syö.

Enää ruoka ei Jaanalle ole pelkkiä välteltäviä kaloreita vaan polttoainetta ja myös nautinto.

– Olen perso karkeille. Voin rentoutua katsomalla elokuvaa ja syömällä irtokarkkeja.

Parhaat makuelämykset hän kertoo saaneensa lomamatkoilla Turkissa. Sinne hän toivoo pääsevänsä uudelleen. Myös treenileiri Espanjassa on haaveissa, ehkä vielä tämän vuoden aikana.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Työpaikoilla syntyy konflikteja alasta riippumatta samoista syistä – Riitelyn taustalla on yleensä kommunikaatiotaitojen puute

Työssä uupunut tarvitsee parempaa johtamista

Riippuvuus rahapeleihin paljastuu usein vasta sitten, kun pelaaja on jo pahasti velkaantunut – Jos pelaaminen on ongelma, peli ei lopu edes päävoittoon