Mistä puhumme, kun puhumme sote-palveluiden priorisoinnista?
Kyse on siitä, että resursseja on aina rajallisesti mutta tarpeita rajattomasti. Avoin keskustelu siitä, mihin niukkoja voimavaroja halutaan käyttää, auttaa tekemään harkittuja ja johdonmukaisia päätöksiä. Ilman suunnittelua valinnat voivat jäädä pistemäisiksi ja koskea vain yksittäisiä ammattiryhmiä tai hoitolaitoksia.
Meillä on kansainvälisesti poikkeuksellinen järjestelmä, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut nähdään yhtenä kokonaisuutena aina lastensuojelusta syöpähoitoihin. Näillä palveluilla on kuitenkin eri tarkoitukset ja tavoitteet. Lastensuojelussa pyritään turvaamaan lapsen kasvu ja kehitys, kun taas syöpähoidoilla pidennetään elämää. Tällaisia palveluja on vaikea vertailla keskenään. Priorisointia tulisi tehdä kansallisella tasolla, ei vain poliittisin perustein tai paikallisesti. Politiikassa jotkin palvelut näyttäytyvät houkuttelevampina investointikohteina kuin toiset; syöpähoitoja on helpompi puolustaa kuin esimerkiksi päihdepalveluja.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa tehdään jatkuvasti valintoja siitä, mitkä hoidot ja palvelut ovat ensisijaisia. Mikä niissä on niin vaikeaa?
Usein keskustelu kääntyy siihen, kuka saa hoitoa ja kuka ei. Pitäisi ennemmin puhua siitä, mitkä palvelut kuuluvat yhteiseen järjestelmäämme ja mitkä asiat jäävät ihmisen omalle vastuulle. Jos resursseja halutaan käyttää viisaasti, jostain on luovuttava. Se on poliittisesti vaikeaa. Sairaalaverkkoa koskeva keskustelu on hyvä esimerkki siitä, miten sote-päätöksiin kietoutuu muitakin yhteiskunnallisia tavoitteita, kuten aluepolitiikkaa. Ne monimutkaistavat päätöksentekoa.
Julkisessa taloudessa on haasteita, ja edessä saattaa olla tilanne, jossa joudutaan arvottamaan eri hallinnonaloja keskenään. Ulkoisen turvallisuuden vahvistaminen on yksi painopiste, mutta samalla olisi huolehdittava sisäisestä turvallisuudesta eli hyvinvointivaltiosta ja palveluista, jotka tukevat yhteiskunnan eheyttä.
Mikä on ihmisen oma vastuu terveydestään?
Tämä on pohjimmiltaan poliittinen kysymys. Päättäjien tehtävänä on linjata, kuinka suuri osa vastuusta kuuluu yksilölle ja kuinka laajasti palveluiden tulisi olla kaikkien saatavilla. Ei ole aina yksiselitteistä, mitkä palvelut kuuluvat julkisen sektorin vastuulle, mitkä kolmannelle sektorille ja mitkä jäävät yksityisten toimijoiden hoidettaviksi. Juhlapuheissa toistuu kaipuu universaaleihin palveluihin, mutta samaan aikaan osa palveluista on asteittain kurjistunut – usein siksi, että niiden on annettu kurjistua. Ajattelen, ettei yksilöllä ole aina todellista mahdollisuutta vaikuttaa valintoihinsa. Joillakin on paremmat edellytykset tehdä terveyttä tukevia ratkaisuja, esimerkiksi rahallisesti terveysvakuutusten kautta. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia.
Hoitajamitoitus on konkreettinen esimerkki priorisoinnista. Onko se hyvä keino kohdentaa henkilöstöä?
Jos tarkastellaan vain ympärivuorokautista hoitoa, mitoitus on ollut hyvä keino varmistaa riittävä henkilöstö ja parantaa työoloja juuri kyseisessä työympäristössä. Tällaisia ratkaisuja pitäisi kuitenkin aina tarkastella koko järjestelmän näkökulmasta. Asiaa voisi havainnollistaa hieman tyhjentyneellä rantapallolla: Kun palloa tökkää sormella, siihen tulee kuoppa. Kuoppaa tarkastelemalla asiat näyttävät tietynlaisilta. Pallon sisällä ilmaa ei kuitenkaan ole yhtään sen enempää tai vähempää, se on vain vaihtanut paikkaa.
Hoitajamitoitus, samalla tavalla kuin vaikkapa hoitotakuu, on ollut konkreettinen ratkaisu akuuttiin ongelmaan, joilla on yhtä tilannetta saatu hoidettua. Koko systeemiä tarkasteltaessa johtopäätös voi kuitenkin olla erilainen.
Hallitus aikoo rajoittaa paperittomien oikeutta terveydenhuoltoon. Millaista priorisointia se on?
Pidän tätä päätöstä hyvin haitallisena. Se on ristiriidassa kaikkien ihmisoikeussopimusten kanssa. Kyse on hyvin pienestä ja haavoittuvasta ryhmästä. Kun kiireetöntä hoitoa ei tarjota, voi lopulta syntyä tilanteita, joissa ihmiset päätyvät päivystykseen. Se tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi. On aiheellista kysyä, onko tämä järkevää rahankäyttöä.
Miten priorisointi näkyy lähihoitajan työssä?
Lähihoitajat elävät konkreettisesti todeksi ne päätökset, jotka on tehty kunnissa ja nyt hyvinvointialueilla. Se, kuinka paljon resursseja on käytettävissä, määrittää työn sisällön. Myös lainsäädäntö vaikuttaa valintoihin. Hoitajat näkevät työssään palveluverkkojen katveet ja sen, missä kohtaa järjestelmä ei toimi. Heidän kokemustaan ja osaamistaan kannattaisi hyödyntää enemmän palveluiden suunnittelussa. Työn sisällön kehittäminen yhdessä lisää myös työhyvinvointia. Sote-alan ammattilaiset eivät elä irrallaan muusta yhteiskunnasta – he vertaavat työolojaan siihen, miten muilla aloilla ihmisiä johdetaan ja miten omaan työhön voi vaikuttaa.
Kuka on Liina-Kaisa Tynkkynen?
- Yhteiskuntatieteilijä ja terveyspolitiikan asiantuntija.
- Johtava tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.
- Koulutukseltaan terveystieteen maisteri ja filosofian tohtori.
