Muistisairaus näkyy suomalaisissa lehtikuvissa lähinnä ahdistuksena, passiivisuutena ja riippuvuutena. Mahdollisuutta elää merkityksellistä ja täysipainoista elämää diagnoosin jälkeen ei juuri kuviteta – eikä kuvia yleensä edes oteta paikan päällä, vaan ne haetaan jälkikäteen kuvapankeista.
– Muistisairaiden ihmisten aitoja tarinoita tai omia kokemuksia ei kuvissa juuri näy, sanoo tutkija Sanna-Maria Nurmi Itä-Suomen yliopistosta.
Nurmi oli mukana monitieteisessä tutkijaryhmässä, joka analysoi kaikki muistisairauteen liittyvien uutisjuttujen kuvat neljästä suurimmasta suomalaisesta päivälehdestä vuosilta 2018–2021. Tutkimusartikkelin julkaisi Age and Ageing -lehti lokakuussa.
Miksi pitäisi olla huolissaan siitä, miten sanomalehdet kuvissaan muistisairautta käsittelevät? Sanna-Maria Nurmen mielestä siksi, että kuvat vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja etenkin ensivaikutelmaan sairaudesta jopa vahvemmin kuin jutun teksti.
– Muistisairaudet yksioikoisesti vanhuuteen, riippuvuuteen ja menetykseen kytkevät lehtikuvat voivat ruokkia syrjiviä asenteita ja heikentää sairastuneiden ja heidän läheistensä elämänlaatua.
Työikäisiä sairastuneita kuvissa näkyi hyvin vähän, vaikka lähes joka kymmenes muistisairaus diagnosoidaan ennen 65 vuoden ikää.
– Muistisairaiden esittäminen pelkästään iäkkäinä saattaa vahvistaa harhaluuloa, että muistisairaus kuuluisi ikääntymiseen luonnostaan.
Kuvat toistavat ennakkoluuloja
Peräti kaksi kolmasosaa tutkimusryhmän läpikäymistä lehtikuvista oli kuvapankeista haettuja kuvituskuvia, ei paikan päällä otettuja. Näissä kuvissa viljellään usein tunteita herättävää symboliikkaa.
Muistisairautta saatetaan kuvata esimerkiksi pään muotoisina palapeleinä, joista puuttuu paloja aivojen kohdalta, tai puina, joista syksyn lehdet lentävät pois tuulen mukana.
Kuvapankkikuvissa esiintyvät henkilötkään eivät ole oikeasti muistisairaita, vaan sairauden lavastettuja vertauskuvia.
– Kuvat vetoavat katsojaan tutuilla kliseillä kuten ryppyisillä käsillä, harmailla hapsilla ja surullisilla ilmeillä. Tällaiset kuvat eivät heijasta sairastuneiden omaa kokemusta, vaan ne toistavat ja vahvistavat ennakkoluuloja, Nurmi sanoo.
Muistisairaus koskettaa nykyään tavalla tai toisella lähes jokaista suomalaista. Se vaikuttaa sairastuneisiin, heidän läheisiinsä ja laajemmin koko yhteiskuntaan. Siksi on Nurmen mukaan tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten muistisairauksista viestitään.
– Kliseisiä, pahimmillaan pysähtyneisyyttä ja toivottomuutta viestivä kuva-aiheita tulisi välttää, ettei tahattomasti välitettäisi asenteisiin negatiivisesti vaikuttavaa kuvaa.
Muistisairauksien ennaltaehkäisyä käsittelevät jutut kuvitetaan yleensä pirteämmin. Aiheena ovat usein aktiivinen ikääntyminen, liikunta ja yhdessäolo. Vakiintuneet käsitykset rasittavat silti näitäkin kuvia.
– Näissä kuvissa on iloa ja tekemistä. Toisaalta niissä muistisairaat ovat usein tekemisissä muiden ihmisten kanssa, tai muut ovat tehneet heidät iloisiksi. Kertomatta jää, että muistisairausdiagnoosin jälkeenkin ihmisen on mahdollista elää merkityksellistä ja täysipainoista elämää myös itsenäisesti.
Muistisairaat naiset näkyivät lehtikuvissa useammin kuin miehet. Etniset vähemmistöt eivät näkyneet niissä lainkaan.
– Maahanmuuttajien tavoittaminen kuvilla on erityisen tärkeää, sillä heillä voi olla muistisarauksista omia käsityksiään, eivätkä he pysty aina lukemaan suomenkielistä tekstiä. Harhaanjohtavat kuvat voivat syventää sairauteen liittyviä pelkoja ja uskomuksia, eikä luottamusta meikäläiseen hoivajärjestelmään pääse syntymään, Nurmi pohtii.
Kuvituksen pitäisi vastata tekstiä
Millainen sitten olisi tasapainoisempi ja muistisairaiden elämäntodellisuutta kunnioittavampi lehtijuttujen kuvitustapa?
Nurmi kaipaa kuvituksiin ennen kaikkea realismia ja monipuolisuutta: kuvia sairaiden omista ympäristöistä ja heidän touhuistaan arjessa ja omien läheisten kanssa. Kuvia pitäisi olla myös sairauden ei vaiheista.
– Muistisairaissa on eri ikäisiä, työikäisiäkin. On miehiä ja naisia erilaisista etnisistä taustoista. Sairaat saattavat voida hyvin tai huonommin, aivan kuten muissakin sairauksissa. Kuvien pitäisi kertoa tästä kaikesta.
Vähimmäisvaatimus hyvälle kuvajournalismille olisi, että kuvat vastaisivat tavalla tai toisella artikkelin sisältöä. Niin ei Nurmen tutkimassa aineistossa läheskään aina ollut. Selvästi yli kolmanneksessa tukituista jutuista kuva kertoi jostakin muusta kuin teksti.
– Kuvaa valitessaan lehdet painottavat usein tiedollisen tarkkuuden sijaan tunnevaikutusta. Erääseen juttuun työikäisen muistisairaudesta oli laitettu kuva ikääntyneestä, vuosia sitten työiän ohittaneesta rouvasta.
Mitä siis tilalle? Nurmi puhuu osallistavasta kuvituksesta, joka lisäisi empatiaa ja vähentäisi muistisairauteen kohdistuvaa pelkoa – ja parhaimmillaan loisi yhteisöllisyyden ja samaistumisen tunnesiltaa sairastuneiden ja lehtiä lukevan yleisön välille.
– Osallistavan kuvituksen sanoma on, että muistisairaat elävät samaa elämää kuin me muutkin, ja että hekin voivat elää hyvää elämää.
Kuolleita lehtiä vai kuvia elämästä?
Lehtikuvat muistisairaudesta kertovat tarinaa hauraasta vanhuudesta, ja sitäkin hyvin kaavamaisesti. Näin muistisairauden julkinen kuva yksipuolistuu ja stigma vahvistuu, vaikka se ei taatusti ole kuvien tarkoitus.
Some on nykyään vähintään yhtä tärkeä mielikuvien muokkaaja kuin sanomalehdet. Hoivakotien henkilöstön ylläpitämillä ja päivittäin uudistuvilla nettisivuilla muistisairaiden elämä näkyy luultavasti todellisempana kuin useimmissa lehtikuvissa. Sairauden koko kuva ei niistäkään silti hahmotu.
– Hoivakotien iäkkäillä asukkailla muistisairaus on yleensä edennyt jo pitkälle. Sairauden aikaisemmat vaiheet eivät hoivapaikkojen sivuilla näy.
Hoivakodin henkilöstöllä on Nurmen mukaan silti tärkeä rooli muistisairauden stigman hälventämisessä. Kuvat vanhustyön arjesta voivat purkaa ennakkoluuloja, mutta sairaan itsemääräämisoikeudesta ei kuvia otettaessa tai julkaistaessa sovi tinkiä piiruakaan.
– Hoitajan kannattaa keskustella tulevasta kuvaustilanteesta muistisairaan kanssa etukäteen tyyliin: jos haluat kuvaan, niin minkä tyyppistä kuvaa toivoisit? Eli ei päätetä mitään sairasta itseään tai hänen läheisiään kuulematta.
Hoitajat voivat myös opastaa taloon jutun tekoon tulevia kuvaajia ja toimittajia, ja auttaa heitä välttämään kaikkein tavanomaisimmat ratkaisut.
– Hoitaja voi pohtia kuvaajan kanssa, onko tämän suunnittelema kuva-aihe aito, ja mihin suuntaan aihevalikoimaa voisi laajentaa. Vahojen valokuvien plarailu ja kahvittelu ovat kuluneita aiheita, aina ei tarvitse lähteä niistä.
Tutkimusartikkeli:
Sanna-Maria Nurmi ym.:
Visualising dementia in news media: reinforcing ageing, dependency and stigma. Age and Ageing, october 2025.
